Hidastelua

Avara maailma  
13.8.2014 klo 21:55

Istun junassa matkalla Helsingistä Tampereelle. Matka kestää alle kaksi tuntia, jonka aikana etäisyyttä tulee taitettua 170 kilometriä, eikä minun tarvitse tehdä muuta, kuin nuokkua penkilläni tylsistyneenä. Tälle matkalle mahtuu ällistyttävä määrä metsää, hengästyttävä määrä peltoa ja lukuisia kaupunkeja, kuten Toijala, Hämeenlinna ja Riihimäki, mutta tätä kaikkea seuraan vain sivusilmällä ikkunan läpi, koska olen kiireinen pohtiessani paljon tärkeämpää kysymystä: ostaisinko myyntikärrystä karkkia

Matkani Helsingistä Tampereelle on varsin tyypillinen esimerkki niistä matkoista, joita ihmiset arjessaan päivittäin tekevät. Kuljemme töihin, kouluun tai kauppaan, yleensä bussilla tai jollain muulla moottoroidulla ajoneuvolla. Hiukan harvemmin kuljemme jonnekin kauemmaksi, kenties junaa käyttäen. Aina toisinaan jopa lennämme yli maiden ja mantereiden päästäksemme johonkin kaukaiseen paikkaan. Näistä matkoista jää kuitenkin kokemuksellisesti perin vähän käteen. Matkoihin käytetty aika nähdään usein välttämättömänä hukka-aikana, jolle ei löydy muuta oleellista funktiota kuin odottelu. Siispä pyrimme tappamaan tuon ylimääräisen ajan mahdollisimman tehokkaasti. Pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä tämä tarkoittaa usein kännykän näpräystä tai intensiivistä, lievästi vaivaantunutta tyhjyyteen tuijottamista. Kummatkin ovat erittäin pontevia yrityksiä olla lähes olematta matkaan kuluvina hetkinä.

Matkustaessamme tämä sama olemassa olemattomuuden teema ulottuu myös suhteeseemme paikkaan, jossa olemme. Junani esimerkiksi kulki juuri Hämeenlinnan läpi. Kävinkö minä siis juuri henkilökohtaisesti Hämeenlinnassa? Teoriassa kyllä, mutta en kyllä voi väittää näin tehneeni. Ruumiini kuljetettiin suuren metallisen rakennelman sisässä Hämeenlinnan läpi, mutta kokemus käymisestä ja läsnäolosta jäi puuttumaan. En siis voi väittää olleeni paikalla Hämeenlinnassa tuolla hetkellä. Ohikiitävän maiseman katselu ikkunasta ei juuri eroa television katselusta. Enhän väitä käyneeni Afrikassakaan katsottuani Avaraa luontoa. Ilmiö koskee suurinta osaa arjen matkoista. Kaupunkilaisilla on esimerkiksi usein hyvin hatara käsitys jopa heille tuttujen paikkojen sijainnista luonnossa, koska he ovat aina matkustaneet noihin paikkoihin vain julkisilla, eivätkä siis juuri koskaan astu jalallaan paikkoihin, jotka sijaitsevat noiden paikkojen välillä. Aikaa näihin päivittäisiin siirtymisiin sentään kuluu, mutta senkin pyrimme mahdollisuuksiemme mukaan tukahduttamaan, ikään kuin sitä ei edes olisi. Tämän lähemmäksi teleportaatiota tuskin enää tullaan pääsemään.

Onko tämä minusta ongelma? Ei välttämättä. Nopea ja siirtymiseen keskittyvä liikkumistapa on erittäin käytännöllinen. Omasta Tampere – Helsinki-välin sahaamisestani ei tulisi mitään, jos joka kerta pitäisi varata aikaa kaikissa radanvarren paikoissa käymiseen. Varmasti myös noina vanhoina hyvinä aikoina, jolloin kaikki matkustus oli hidasta, oltaisi annettu mitä tahansa nykyajan nopeasta ja käytännöllisestä matkustuksesta. Hitaassa ja tehottomassa matkustuksessa on kuitenkin ehdottomasti puolensa. Madventuresin Riku Rantalan jututtaman intialaisgurun mukaan elämä ilman pyhiinvaellusta ei ole elämä ihmistä varten. Ateistinakin joudun olemaan samaa mieltä. Itse olen kokenut muutaman pidemmän polkupyörämatkan elämäni aikana ja havainnut matkustuskokemuksen muuttuvan pohjamutia myöten, kun vauhdit romahtavat ja ajoneuvojen rakenteet katoavat ympäriltä. Landemaisemasta, jota normaalisti tuijottelisi junan ikkunasta, löytää kummasti kaikkea uutta, kun sitä katselee paikan päältä ja ajan kanssa. Pellolta voi löytyä aamuvirkku hirvipariskunta, keskeltä metsää massiivinen kasvihuoneeseen rakennettu antiikkikauppa, tai voi löytää itsensä tulisesta kuntauudistusdebatista lättykojulla. Poljettavat matkat toki turhauttavat, mutta toisaalta vaeltamiseen kuuluu vaiva, eikä sitä kuitenkaan enää jälkikäteen muista.

En kuitenkaan kirjoittanut tätä esseetä kehottaakseni ihmisiä kulkemaan pitkiä matkoja polkupyörällä, vaikka moinen varmasti onkin erittäin suositeltavaa. Sen sijaan pointtini on, että mielestäni kannattaa toisinaan kulkea hitaasti ja ollen läsnä. Matkan mitta voi olla muutama kilometri tai planeetan kehän pituus, ja kulkupeli saa olla vaikka norsu. Sillä ei ole niin väliä. Oleellista voisi olla etenemisen hitaus ja läsnäolo. Jotain joka toisinaan tuntuu puuttuvan ruuhkassa raivoavilta autoilijoilta. Heidän ongelmansa on auton seinien ja ikkunoiden turhan usein suoma anonymiteetti. Anonymiteetti on jotain, mikä sopii huonosti yhteen läsnäolon kanssa.

Junani saapuu perille Tampereelle. Viisi minuuttia myöhässä, mutta silti suhteellisen luotettavasti ja ongelmattomasti. Mieleni pursuaa suunnitelmia siitä, kuinka ensi kerralla kuljen matkan rullaluistimilla! Luultavasti tämä seikkailullinen, suuria kokemuksia ja muistoja tuottava matka jää kuitenkin ainakin lyhyellä tähtäimellä vain suunnitelmaksi. Juna on helpompi ja nopeampi tapa matkustaa. Varsinkin näin talvisaikaan. Päätän kuitenkin lähteä kävelylle, koska aurinko paistaa kauniisti.