“Susiraja” -kirjan kansikuva. KUVA: Oksana Mehtätalo

Sain käsiini Lauri Latun esikoisromaanin “Susiraja” sattumalta; seuraan Haamu-kustannuksen Youtube-tiliä säännöllisen epäsäännöllisesti kustannussopimus mielessäni, kun näin mainoksen uudesta julkaisusta. Luonnon, kansanperinteen ja psykologian ystävänä päätin kysyä Haamu-kustannukselta arvostelukappaletta, minkä sain jouluksi luettavaksi. Nyt tammikuun lopussa kirja on luettu ja on aika jakaa tämä merkittävä lukukokemus teillekin, rakkaat Protu-lehden lukijat.

Kirjaa on arvioitu sanomalehdissä ”lovecraftimaiseksi” ja ”moderniksi kauhuksi”. En ole lukenut yhtään Lovecraftin teosta, mutta Susiraja-romaani oli kirjoitettu hyvin ja kiinnostavasti. Tunsin syksyn tuulenpuuskat Karjalan aarniometsissä, yksinäisyyden parisuhteen päättyessä, kauhun tuntemattoman edessä…

Kirja kertoo kuvataiteilija-Maaritista, joka saa mystiseltä Rautiolta tilaustyön. Maaritin tulee maalata susi. Mitään muita vaatimuksia ei ole. Ja vain Maarit voi maalata suden. Tilaustyö on Maaritille mieluinen – kuten Rautiokin. Rautiota kuvataan monissa kohtauksissa eroottiseen sävyyn, joten kirjaa ei voi suositella todella nuorille lukijoille.

Seksin ja kauhun yhdistäminen on jo mielestäni kliseistä, mutta tarinaan se tuo mukavaa lisäpotkua. Työ on vastapainoa ”puuduttaville tilaustöille”, joiksi Maarit leipätyötään kuvaa. Kirjan voi katekorisoida mystiseksi, psykologiseksi dekkariksi.

Päähenkilö Maaritin omat haamut, mm. koulukiusaaminen ja äidin alkoholismi vievät tarinaa luovasti eteenpäin pitämällä jännityksen yllä liikaa mässäilemättä. Myös taulun tilaaja Rautio ja Maaritin kokema eroottinen lataus Rautiota kohtaan pitää kirjan mielenkiintoisena. Kirjassa kauhun elementtejä käytetään älykkäästi: susi ilmestyy kylpyhuoneeseen raiskauksen jälkeen, ihan kuin ruumiillistumana pahuudelle.

Kirja jakautuu kolmeen osaan kertojan näkökulman mukaan: Maarit, Susi ja Antti. Antin osa alkaa, kun Maaritin ja Antin Havu-koira kokee traagisen lopun. Antti käy läpi omia tuntemuksiaan Maaritia ja eroa kohtaan Havun kuoltua.

Kirjassa ei ole yksiselitteistä nemesistä. Välillä myös lukija miettii, ovatko tapahtumat unta vai tätä maailmaa. Todellinen vai valemuisto. Kirjan alussa ei arvaa, mihin suuntaan tarina ja hahmot kehittyvät. En myöskään odottanut Maaritin exälle, Antille, näin suurta roolia tarinassa.