Pohdin tänään toiveita. Minusta on hyvä aika ajoin päivittää omat unelmansa, jotta ne pysyisivät mielessä. Voidakseen tavoitella jotain, on tiedostettava ja pystyttävä määrittelemään maalinsa. Elämä olisi elämisen arvoista kun siihen luo henkilökohtaisia merkityksiä ja rikastavia elämyksiä.

Jokainen on varmasti joskus leikitellyt ajatuksella, mitä toivoisi jos saisi yhden ainoan toiveen, joka varmasti aktualisoituisi todellisuuteen (ja ehei, ei ole mahdollista toivoa ääretöntä määrää toivomuksia). Ensimmäisenä mieleen tulee rauha. Rauha, joka vallitsisi absoluuttisena Telluksellamme.

Ajatus on aika ihana. Kuvittele, jos kaikki sodat loppuisivat tyystin, Ukrainan levottomuudet raukeaisivat, Timo Soini muuttaisi mielipiteensä tasa-arvoisesta avioliittolaista, VR lakkaisi myöhästelemästä ja näin aiheuttamasta konflikteja länsimaisille, joille rannekello on muutakin kuin koriste ranteessa (tosin on todettava, että matkustaessani viime viikolla junalla olimme kokonaiset kuusi minuuttia etuajassa määränpäässä!).

Mutta tiedätkö, itse asiassa en toivo rauhaa.

Anteeksi kuinka? Enkö olekaan se humanistihippi, joka ei kykene muodostamaan omaperäisempää mottoa sitten piis änd lavin? Olen minä, mutta kenties mielessäni on tapahtunut paradigman vaihto universaalista idealismista konkreettiseen ratkaisukeskeisyyteen, jonka esittelen teille nyt:

Rauhan sijasta toivoisin ihmisten istuvan alas ja olemaan tekemättä yhtään mitään.

Vaikka jokin yliluonnollinen tahi jumalallinen väliintulo tapahtuisi ja rauha leviäisi jokaiseen kolkkaan maailmassa, mitä sitten tapahtuisi? Ihmisten väliset konfliktit johtuvat ristiriidoista, ristiriidat juontavat juurensa yksilön mieleen, ja ihmismieli rakastaa ongelmia. Vaikka rauha yhtäkkiä laskeutuisi päälle maan, mutta mikään muu ei muuttuisi, tila olisi todennäköisesti vain tilapäinen. Kuten Prometheus-myytissäkin todetaan “Mutta maailmassa ei mikään pysy kauaa vakaana ja muuttumattomana.”

Vaikka esimerkiksi meillä Suomessa ei sotaa tällä hetkellä ole, tuskinpa kovin moni voi kertoa elävänsä ja olevansa rauhassa. On mielenterveydenhäiriöitä, ihmissuhdesotkuja, huolta menneestä ja tulevasta, stressiä ja ahdistusta omasta kelpoisuudestaan, kompetenssista opiskelu- ja työelämässä, paineita täyttää omat, läheisten ja yhteiskunnan odotukset. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, et cetera et cetera.

Muutos voi lähteä vain yksilöstä itsestä. On aivan turha toitottaa rauhasta ja rakkaudesta muille ihmisille, ja odottaa sitten heidän ja koko maailman maagisesti muuttuvan. Etenkin jos rauha ja rakkaus eivät näy ihmisen omassa toiminnassa: hänen suhteesta omaan itseen, muihin ja ympäristöön. Tämä rauhan ja rakkauden suurlähettiläs voi todellisuudessa olla täydessä sotatilassa esimerkiksi itseään kohtaan.

Mindfulnessista on jo aivan tarpeeksi tieteellistä tutkimusta, sen hyödyt myönnetään jo kovankin tieteen piirissä. Minä toivoisin, että jokaiselle ihmiselle maailmassa voitaisiin opettaa tietoisuustaitoja, oman itsen kanssa olemista hyväksyvästi ja myötätuntoisesti. Jos kaikki ihmiset pääsisivät rauhaan itsensä kanssa, en näe mitään syytä, miksi haluaisi sitten hyökätä, alistaa ja manipuloida muita.

Olen tietoinen tutkimuksista, joissa kaikki koehenkilöit eivät ole hyötyneet mindfulnessista tai ongelmat ovat saattaneet jopa pahentua intervention seurauksena. Välihuomautuksena voi todeta, että tutkimuksissa itsessään saattaa olla puutteita (esimerkiksi lyhyt seuranta-aika), jotka totta kai vaikuttavat tuloksiin. Mutta mitä jos ei vain opi olemaan hiljaa kymmentä minuuttia ja ei vain kykene hillitsemään aggressiivisia taipumuksiaan? Sitten pelastus piilisi minussa enemmistön voimassa ja heidän esimerkissään. On tehty monia sosiaalipsykologisia tutkimuksia, joissa on todettu ihmisen olevan läpeensä sosiaalinen olento, joka haluaa mukautua enemmistöön, kuulua ryhmään, olla samanlainen kuin muut. Jos kaikki muut kääntyvät hississä selin oveen, niin todennäköisesti teet sinäkin sosiaalisen paineen voimasta.

Tämä näkyy myös kasvatuksessa: lapsi oppii sen, minkä ympäristö opettaa. Ei kukaan jaksa yksin uida vastarintaan, jos muut kelluvat myötävirtaan tyynemmille ulapille. Jacques Lacanin mukaan ihminen, lapsi, persoona, käyttää ympärillä olevia ihmisiä peilinä omalle itselleen, tunteilleen, eleilleen ja ilmeilleen. Eivät ne nyrkit jaksa kauaa heilua ilmassa jos yksilön aggressio peilataan takaisin myötätuntoisesti ja rakastavasti. Tuhoava lopputulos olisi sen sijaan peilata aggressio takaisin hänelle, eli vastata aggressioon aggressiolla.
Mindfulness toimii useimmilla, niin minullakin. Minä uskon rauhan tulevan hengittämällä. Rauhaa sisään, rakkautta ulos, ja sama alusta…