Epävarmuus lienee hienoimpia ja kauheimpia asioita ihmisen elämässä. On hienoa ja kauheaa tietää jotain varmasti.

Olen viimeaikoina yrittänyt katsoa HBO:n uudehkoa TV-sarjaa nimeltä The Leftovers. Sarjassa kaksi prosenttia maailman väestöstä yllättäen katoaa ja loput 98% yrittävät jatkaa elämäänsä. En ole päässyt kovinkaan pitkälle, mutta tuntuu, että pahinta ei ole rakkaiden menetys, vaan se ettei menetykselle ole mitään syytä, mitään selitystä. Hahmot pystyttävät patsaita, jossa ihmiset lentävät taivaaseen (sama näkyy alkuteksteissä), yrittäen visualisoida menetystään jotenkin konkreettisemmin.

Ihmisen katoaminen on yksi varsin yleinen lähtökohta dekkarikirjallisuudessakin, ja siten elokuvissa. David Fincherin Gone Girlin alkuasetelmassa Nick Dunnen vaimo katoaa heidän viidentenä hääpäivänään. Käänteitä on useita ja voisin heti alkuun sanoa, että Gone Girl on hieno elokuva ja katsomisen arvoinen.

Dekkarikokemuksen oleellinen osa on tietämättömyys ja se, kuinka lukijana/katselijana yrittää pistää palasia kasaan järkeväksi kokonaisuudeksi. Parhaimmillaan on hyvin kutkuttavaa katsoa elokuvan hahmoja ja miettiä jokaisesta, tekikö hän sen, jos, niin miksi. Mutta mitä jos emme saisikaan vastausta tarinan loputtua? Sellaisiakin tarinoita on, ja useimpien avoimia loppuja vihataan, vaikka taitaten nekin voivat onnistua. Dekkaritarinaan silti kuuluu vahvasti loppuratkaisu.

Mutta me emme eläkään tarinassa, ja elämässä avoimia loppuja on monia, ja The Leftovers ei ole ainoa tarina, jossa ihmiset vain katoavat.

Chilen vallankaappausta vuonna 1973 seuraanneella hirmuhallinnolla oli tapana viedä vastustajiaan keskellä yötä kotoaan, kauas pois. Osa vietiin erämaahan, teloitettiin ja ruumiit murskattiin tomuksi, joka ripoltetiin tuuleen. Osa lennätettiin helikoptereilla kauas Tyynelle valtamerelle ja heitettiin ulos. Kaikki merkit poistettiin, että kyseiset ihmiset olivat koskaan eläneetkään.

Chilessä on tänäkin päivänä tuhansia perheitä, joiden kadonneet omaiset ovat kymmeniä vuosia myöhemminkin virallisesti vain kadonneita, mysteeritapauksia.

Joskus mietin, miltä tuntuisi kokea moinen menetys ja sitten olla saamatta koskaan vastauksia. Monesti me pidämme toivoa tärkeimpänä hyveenämme, mutta voiko se tuollaisessa tilanteessa kääntyä meitä vastaan, estäen meitä siirtymästä eteenpäin tai toimimasta, sitoa silmämme siltä mitä meillä vielä on?

Simpsoneiden kiusaaja Nelson ei lakkaa näkemästä siellä täällä poislähtenyttä isäänsä. Toistaiseksi kuitenkaan isä ei ole sarjassa palannut. Ehkä isäni palaa takaisin kauppareissultaan, ehkä vaimoni ei suuttunutkaan niin pahasti, ehkä mieheni palaa sotarintamalta, ehkä lapseni joskus antavat anteeksi.

Epävarmuushan ei välttämättä tarkoita hyvää eikä huonoa. Se vain on, kaikessa tyhjyydessään ja mitättömyydessään.

Tieto lisää tuskaa sanotaan, mutta onko se totta? Voiko tietämättömyys olla pahempaa? Ehkei täydellinen tietämättömyys, mutta epäily, jolle ei voi saada varmuutta, ellemme sitten itse luo omaa varmuuttamme, ajatusmaailmoja rakentamalla. Kenties asia liittyy meidän taipumuukseemme etsiä maailmasta järkeä ja logiikkaa. Ihminen ei voi vain kadota. Monet hirmuhallinnot ovat kyllä olleet hyviä siinä, kadottamisessa. Muuttamaan elävän ihmisen, täynnä ajatuksia, tunteita, muistoja, mielipiteitä, harrastuksia, vanhoja ihastuksia ja lempikirjoja, kasaksi tuhkaa tai tomua. Kumpi on silloin pahempi, tietää vai olla koskaan tietämättä?

Itse muistan ainakin yhden katoamistarinan, jossa loppu on avoin ja kadonnutta ei löydetä, Clint Eastwoodin ohjaama The Changeling. Jos muistini palvelee, elokuva lopettavassa tekstiplanssissa lukee, että poikansa menettänyt äiti piti toivostaan kiinni omaan kuolemaansa saakka. Että jonain päivänä poika astuu ovesta sisään, ja hänellä olikin kaikki hyvin, kaiken aikaa.

 

Elokuva pohjautui luonnollisesti tositarinaan.