Blogit
Ikkunoita.  

Moraalin harmaus ja Spectre

17.12.2015 klo 23:12
Spectre_poster

Yhden ihmisen terroristi on toisen ihmisen vapaustaistelija, kuuluu kuuluisa lausahdus. Sen voisi tulkita sanovan, että asioilla on monta puolta. Ennen oli toisin, tarkemmin sanottuna kylmän sodan aikana, jolloin 007-elokuvasarja syntyi. Silloin hyvät oli hyviä ja amerikkalaisia, ja kommunistit olivat pahoja.

Tiedostava nykyihminen ja vakoojatrilleri tuntuvat ymmärtävän, ettei se oma puoli olekaan aina niin synnitön kuin teeskentelee olevansa. 2000-luvun James Bond on samoin eri maata kuin esivanhempansa. Vaikutusvaltaisten Bourne-elokuvien inspiroimana, Bond on pahimmillaan vain valtion sanktioima kylmä salamurhaaja. Hänellähän on ”lupa tappaa” ilman oikeudenkäyntiä, jota hän myös käyttää varsin vapaamielisesti ja joskus itsekkäin motiivein. Itse pidin muutosta tervetulleena, mutta olisin suonut sen menevän pidemmällekin. Uusi Bond oli myös inhimillisempi, erehtyväisempi, joka oli valtava askel parempaan. Mieheen pystyy samaistumaan paljon paremmin kuin supermieheen.

Daniel Craigin Bond-elokuvia katsoessani olen joskus viihdyttänyt itseäni ajatusleikillä, että mitä jos James Bond olisikin elokuvan konna. Idea toimii yllättävän pitkälle, sillä Bond on pahimmillaan kuin pysäyttämätön terminaattori, joka tekee sen mitä käsketään sivullisista pahemmin välittämättä. Casino Royalessa (2006) Bond hyökkää suurlähetystöön, ja Quantum of Solacessa (2008) Bond tappaa jopa poliiseja, tosin lahjottuja. Kyllä pienellä viilailulla Bondista pahiksen saisi.

Erityisen hankalaksi moraalisesti menee, kun nykyajan agenttielokuvissa on tapana, että sankarit taistelevat ilman lupaa. Toimeksiantaja joutuu rajoittamaan agentin toimintaa typerien asioiden kuten ”lain” vuoksi, ja agentti joutuu hakemaan oikeutta omin voimin. Joskus agentti jopa pidätetään ylilyöntien vuoksi, mutta hänhän pääsee karkuun helposti vangitsijansa pahoinpitelemällä. Mikä silloin erottaa agentin terroristista, kun molemmat ovat valmiita vahingoittamaan ja tappamaan hyvänä pitämänsä päämäärän vuoksi, laista piittaamatta?

Oikeastaan kaikki tyypilliset pahikset tai hyvikset voidaan kääntää helposti peilikuvikseen. Onko kyseessä salainen vastarintaliike, vai uhkaava salaliitto? Turvallisuutta kaipaava hallitus, vai kansalaisiaan vainoava juntta? Kaikki riippuu perspektiivistä.

Erityisen hyvin roolien käännös toimii edellisessä Bondissa, Skyfallissa (2012), jossa pahiksena toimi Javier Bardemin loistavasti esittämä Raoul Silva. Itse katsoessani elokuvaa ensimmäistä kertaa, sympatiani olivat Silvan puolella, ihan ilman ajatusleikkejä. Hän oli entinen agentti, jonka hänen toimeksiantajansa M oli pettänyt, hylännyt ja jättänyt kuolemaan, ja joka haki nyt kostoa. Nähdessäni miten esimies M (Judi Dench) oli toiminut jo seitsemän Bond-elokuvan ajan, en paljoa ihmetellyt että hän oli tehnyt vihollisia jopa alaisistaan, tosin työ ei ole helppo. Mutta muistakaamme miten monessa elokuvassa samoista lähtökohdista saa kostonhakijasta elokuvan sankarin? Vääryttä kokenut oikeudenhakija/kostaja on yksi yleisimpiä toimintaelokuvien sankarityyppejä.

Sama roolien käännös onnistuu helposti uudessa Spectressäkin. Näennäisesti vihollisena on organisaatio, joka kulissien takana ohjaa tapahtumia ja tappaa intresseilleen vahingollisia henkilöitä, mutta miten tämä eroaa siitä, mitä leffojen MI6 tekee kokoajan? Elokuvan aikana vanhoista vihollisistakin tulee liittolaisia yhteisen vihollisen myötä,

Joskus rajat ovat niin epäselviä hyvien ja pahojen välillä, että elokuvat sortuvat typeriin kliseisiin tai yksityiskohtiin erottaakseen puolet toisistaan. Pahikset tappavat omiaan, hyvikset vain pahiksia. Pahikset tappavat sivullisia, hyvikset vain vahingoittavat. Pahiksia ajaa ahneus, hyviksiä oikeudenkaipuu. Hyvikset ovat anglo-amerikkalaisia, pahiksilla on hassu aksentti.

Loppujen lopuksi me elämme oikeassa maailmassa jossa niin kutsutut hyvikset ja pahikset vaihtavat muotoaan jatkuvasti. Vuonna 1945 kommunistit olivat länsimaiden liittolaisia, vuonna 1946 pahimpia viholaisia, kunnes 1972 kommunistisesta Kiinasta tulikin varovainen liittolainen. Adolf Hitler, Lev Trotski, Josif Stalin, Taleban, Manuel Noriega, kaikkia pidetty joskus ystävinä, kunnes ei enää pidetty. Punaiset, valkoiset, kapitalistit, kommunistit, nationalistit, kuka on oikeassa, kuka on meidän puolellamme ja kuinka kauan?

Demokratioissa johtajat ja samalla hallitukset ja ideologiat vaihtuvat tasaisin väliajoin. Palveleeko silloin sotilas samaa maata kuin ennen? Voiko sotilaalla tai salaisella agentilla olla varaa muuhun kuin käskyjen noudattamiseen muuttuvassa maailmassa?

Vaikeissa tilanteissa helppo ratkaisu on vain ampua se tyyppi, jolla on hassu aksentti.