Jokainen varmasti miettii omaa paikkaansa maailmassamme, omaa rooliaan. Mistä minut muistetaan? Sinänsä kysymys on absurdi. Silloin kun on kuollut ja poissa, mikään ylistys ja muistelu maailmassa ei sinua kosketa. Yksikään post-mortem elämäntyöpalkinto tai lämmin sana ei sinua herätä enää henkiin sitä vastaanottamaan.
Mutta kysymys on myös hyvin inhimillinen. Ihminen on varmasti aina ymmärtänyt oman pienuutensa, katsellessaan savannilla tähtiä, rukoillessaan kirkossa Jumalaa, tai katsoessaan uutisia. Ja kenties ainoa tapa, jolla voimme nousta mitättömän lyhyttä elinkaartamme suuremmaksi, on kasvaa sosiaalisen arvostuksen tasolla. Kun meidät muistetaan, me olimme jotain muuta kuin vain ihminen. Mitä jotain? Kunhan vain jotain.
Kun ihminen haluaa olla muistettava, hän ei oikeasti halua olla muistettava, koska kuten sanottu, silloin kun asialla on merkitystä, sitä ei enää itse kykene käsittämään. Kun ihminen haluaa olla muistettava, ihminen haluaa vain muuttaa sillä hetkellä kokemansa ajan hieman merkityksellisemmäksi itselleen ja siten myös siedettävämmiksi.
Mikä parempi tapa olla merkityksellinen, kuin olla parempi kuin kukaan muu. Missä? Kunhan vain jossain. Tässäkin on huomattava, että emme halua tai voi olla absoluuttisesti parhaita, haluamme vain olla parempia kuin muut. Joskus haluamme olla mielummin parhaita jossain mitättömässä (islantilaisten postimerkkien keräily) tai kauhistuttavassa (kouluammuskelut) asiassa kuin keskinkertaisia jossain hienommassa ja tärkeämmässä.
Paljon on historiassamme tapahtunut paremmuudentunteen vuoksi. Aleksanteri Suuri valloitti suuren osan tuntemaansa maailmaa, varmasti osittain vain ollakseen Suuri, suurempi kuin isänsä, kuin muut. Julius Caesarin tiedetään kadehtineen Aleksanteria ja kokeneen masennusta siitä, ettei koskaan olisi niin hyvä ja Suuri kuin hän.
Aleksanteri Suuri käytti elämänsä jatkuvaan sotimiseen ja kuoli 32-vuotiaana, 2338 vuotta sitten. Me edelleen muistamme hänet, mutta Aleksanteri itse on ollut tästä faktasta jo 2306 vuotta autuaan tietämätön ja tulee olemaan ajan loppuun asti.
Elokuvassa Whiplash niin kutsuttua kuolemattomuutta tavoitellaan eri tavoin, jazzrummuin. Nuori Andrew kestää käsittämätöntä henkistä rääkkiä ja pahoinpitelyä, fyysistä tuskaa, ja luopuu rakkaudesta, ollakseen parempi kuin muut. Se on hienoa katsottavaa. Ääripäät ovat aina kiehtovia tarinoita elokuvassa. Elokuva ottaa hyvin perinteiset ja simppelit lähtökohdat (huonosta tulee kovalla harjoittelulla hyvä, on esteitä, on uhrauksia), mutta tekee kuitenkin juonellisesti muutaman ovelan käännöksen. Vahva suositus siis minulta, sillä vaikka jazz ei aihepiirinä olisikaan kiinnostava, niin teemat ovat varsin universaaleja.
Elokuva myös heittää ilmoille tärkeän kysymyksen: onko suuruuden ja muistettavuuden tavoittelu kaiken kärsimyksen ja nöyryytyksen arvoista? Jos sinusta voi tulla todella hyvä vain kivun ja kärsimyksen kautta, hyväksytkö henkisen/fyysisen kivun aiheuttamisen opetusmetodina, joka sai sinut yrittämään kovempaa? Kysymystä on hyvä pohtia, vaikka oikeaa vastausta ei välttämättä ole.
Mikä ajoi Andrew kestämään rääkkiä? Ehkä pelkkää ihmisenä oloa ei arvosteta tarpeeksi. Sillä mehän kaikki olemme ihmisiä, ei se ole mikään saavutus. Palkinto ei ole palkinto jos kaikki osallistujat palkitaan.
Mutta eikö loppujen lopuksi jokainen ihminen on yhtä mitäänsanomaton oikeassa mittakaavassa. Aurinko ei viivytä tuhoaan jos maapallolla soitetaankin todella upea saksofonisoolo, tai kirjoitetaan todella merkittävä kirja, tai tehdään uusi piste-ennätys kaikissa urheilulajeissa. Kuten sanottua, ihmisen paremmuus tai täydellisyys on aina suhteellista, ei milloinkaan absoluuttista.
Mutta universumin mittakaava ei ole koskaan kovin imarteleva yhdellekään ihmiselle. Oikean mittakaavan löytäminen lieneekin tärkeimpiä asioita mitä ihminen voi tehdä omalle mielenterveydelleen. Onko minun tai maailman parempi olla jos ajan uraani lakkaamatta, vai onko minun tai maailman parempi olla jos olen vain hyvä isä/aviomies/ihminen?
Riittääkö se minulle? Miksi? Miksi ei? Andrew’lle se ei riittäisi, ja hän sen hyvin tiesi. Maailmalle se kuitenkin riittää.
Ehkä näissä kaikissa perimmäinen kysymys on, mitä me todella kysymme, on ”mitä minun on tehtävä että minun on hyvä olla”? Joskus vastaus löytyy rummuista, aikuistumisleiriltä, internetistä, joskus lakanoiden välistä. Joskus ajattelemme sen jopa löytyvän aseesta. Paljon ovat ihmiset tehneet etteivät olisi vain ihmisiä.