Kaguya-hime No Monogatari (The Tale of Princess Kaguya) on monella tapaa ihastuttava elokuva, josta on minun helppo pitää. Se perustuu ikivanhaan japanilaiseen kansansatuun, se on piirretty japanilaisten maalausten tyyliin, ja se on tietenkin Studio Ghiblin uusin elokuva. Ei tosin Hayao Miyazakin, joka lopetti elokuvien tekemisen vuosi sitten, vaan studion toisen perustajan, Isao Takahatan, joka tunnetaan erityisesti elokuvasta Hotaru No Haka (Grave of the Fireflies).

Grave of the Fireflies kosketti minua aikoinaan nuorempana valtavasti ja siksi olinkin hieman pettynyt Kaguyaan, sen charmista huolimatta. Se pysytteli lähinnä satumaisissa tasoissa, uskaltamatta tarttua kunnon tragediaan, ja niin ei osannut ihan fokusoida tarinaansa oikein.

Tarinallisista puutteistaan huolimatta Kaguya on hyvin kaunis kertomus, visuaalisesti. Vanha japanilainen piirrostyyli on kovin, kovin kaunista, eloisine viivoineen.

Elokuva kuvaa suht tarkasti aikansa arkea ja piirrostyyli yhdistettynä juonen kansatarujuuriin tekee Kaguyasta japanilaisen perinteen arkin. Tuntuu kuin sen voisi nostaa maanalaisesta bunkkerista vuosisatojen kuluttua referenssiksi taiteentutkimusta varten.

Historiaa arvossa pitävänä tykkään sanonnasta “joka ei tunne historiaansa on tuomittu toistamaan sitä”. Sanonta pätee niin kansakuntiin kuin ihmisiinkin, niin mikro- kuin makroskaalalla. Perinteiden roolin nykyisten yhteiskuntien määrittäjänä voi katsoa olevan jokseenkin heikentynyt, ainakin meillä länsimaissa. Eikä se ole vain huono asia.

Mutta vahvat perinteet ja määritelty kulttuuri ovat silti asioita, jotka kiinnostavat minua ja joilla on vaikutus minuun, tai meihin kaikkiin. Ne ovat ihmiskunnan rikkaus, yksi mielenkiintoisimpia asioita historiankirjoja lukiessa, kuinka muut kansat tulkitsivat maailmaamme ja rooliamme siinä.

Siten minua on aina surettanut suuret kulttuuriset hävikit. En varmaan koskaan voi antaa anteeksi Cortézille ja kumppaneille intiaanivaltioiden tuhoamisesta (ei siten, että olisi mitenkään todennäköistä, että koskaan päätyisin tilanteeseen, jossa voisin antaa satoja vuosia sitten kuolleille henkilöille anteeksi).

Ja nytkin olemme matkalla monokulttuuriin, nopeammin kuin koskaan kiitos mm. internetin. Toki monokulttuurissa on monia hyviä puolia, kommunikaation helppous suurimpana, joka mahdollistaa kanssakäymisen entistä useammille ihmisille. Mutta silti tuntuu kuin menettäisimme enemmän kuin saavuttaisimme. Tuskin voimme edes kuvitella maailmankuvia ja perinteitä, jotka ovat jo ikuisiksi ajoiksi kadonneet, tai kieliä jotka moisia uskomuksia rakensi.

Toki monokulttuuriin pyrkiminen ei ole mitenkään uusi asia. Sen voisi katsoa alkaneen jo sivilisaation ja valtioiden syntymisen myötä. Viimeistään roomalaiset olivat brutaalin tehokkaita muuttaessaan vieraat kulttuurit ja tavat perinpohjin roomalaisiksi.

Mieleeni muistuukin roomalaisen Tacituksen lausahdus, joka pätee tähänkin tilanteeseen, vaikka alkuperäinen konteksti on eri:

“He tekivät erämaan ja kutsuivat sitä rauhaksi”.