Mikael

Kulttuuri  
11.4.2016 klo 15:00

Taustatietoa:

Kirjoittamishetkellä kirjoittajat olivat kuudesluokkalaisia. Nykyisin molemmat ovat ekaluokkalaisia, toinen ammattikoulussa ja toinen lukiossa.

Maksu hirnahti iloisesti kun harjasin sen kullanvaaleaa harjaa, mutta oikeasti keskityin vain vastapäisessä karsinassa seisovaan poikaan. Se poika oli uusi tallilla. Hänellä oli määrätietoiset liikkeet kun hän harjasi hevosta jonka nimi oli Poppis. Poika oli varmaan muuttanut jostain kaukaa ja käynyt ennenkin tallilla.

Olin monta päivää kerännyt rohkeutta mennä sanomaan hänelle ‘’hei’’. Mutta juuri kun olin menossa sanomaan tervehdyksen, kuului takaani inhottavan kimeä ääni: “Moikka! Taasko sä täällä? Kui kauan sä vielä viivyt? Mä aattelin, että sä tulisit meille tän jälkeen…”, kimitti Lola joka oli juuri saapunut tallille. Hänen vaaleat hiuksensa olivat korkealla nutturalla, niinkuin kaikilla muillakin tallitytöillä oli.

‘’En oikein tiedä..”, vastasin empien, ja päässäni kihisi raivo. Minua ei todellakaan huvittanut nähdä Lolaa tänään, juuri kun päivän olisi pitänyt mennä loistavasti. Lola tuli lähemmäs ja kuiskasi minulle: “Tiedätkö sä ton pojan?” Lola osoitti poikaa joka hoiti Poppista. “Hän on kuulemma Mikael”, hän kuiskasi. “Mutta nyt, Papanaiseni jo varmaan odottaa minua. Tui tui!”, Lola huikkasi, ja sipaisi vaaleat hiukseni sotkuun ja viiletti menemään.

Mikael, ajattelin ja sivelin hiukseni järjestykseen. Päätin kerätä rohkeuteni ja menin juttelemaan.

Lähestyessäni Mikaelia mietin mitä sanoisin. Mutta ennen kuin ehdin ajatella, niin seisoin jo Poppiksen karsinan edessä. Nojasin oveen ja sanoin: “Hei.”

Murto-osasekunnin ajan, ajattelin miten upealta hän näytti kun hänen hiuksensa heilahtivat pois silmien edestä. “Moi”, hän sanoi hieman hämillään. “Ummm… Ootsä uus täällä? Kun täällei näy poikia kovin usein”, kysyin. “Joo. Me muutettiin Ranskasta. Mun äiti on suomalainen”, Mikael vastasi ujosti. “Ai. No mun nimi on Elias. Entä sun?” kysyin, vaikka tiesin. “Mikael”, hän vastasi hiljaisesti. “Mennäänkö taukotupaan?” kysyin häneltä. “Joo, mikäs siinä”, Mikael vastasi vähän hilpeämpänä.

Taukotuvassa ei ollut muita. Otimme kahvia ja istuimme juomaan niitä sohvalle vierekkäin. “Kuule Elias, miks sä käyt tallilla? Tai siis monet sanoo et se on vähän tyttömäistä”, Mikael kysyi hieman levottomasti.

“No mä en jaksa välittää siitä, mitä muut sanoo ja mä tykkään hepoista. Mut miks sä ite ratsastat?” kysyin aika itsevarmasti. “Ninii mäki.. Tykkään hepoista siis….” Mikael vastasi. Istuimme pitkään taukotuvassa ja lopulta tuli jo pimeä joten lähdimme koteihimme. Ja lopuksi, sain Mikaelin numeron.

Ensimmäinen koulupäivä ysiluokkalaisena. Tulisikohan mikael samalle luokalle kuin minä?” mietin itsekseni. Kävelin koulun käytäviä pitkin. Törmäilin vanhoihin kavereihin, mutta eniten toivoin törmääväni Mikaeliin.

Luokanvalvoja piti juuri saarnaa siitä, miten tärkeitä yhdeksännen luokan opinnot olivat. Mutta en jaksanut kuunnella. Yhtäkkiä luokan ovi aukeni ja Mikael astui sisään.

“Anteeksi että olen myöhässä”, hän mutisi. Hän huomasi melkein heti minut ja asteli kohti vieressäni olevaa tyhjää paikkaa. “Ai Mikael! Ensimmäinen päivä koulussa ja olet myöhässä! Kunhan ei tule tavaksi niin voidaan unohtaa tämä. No istuhan alas”, opettajamme Tuula moitti, ja Mikael istui.

Pepiltä tuli lappu. Hän istui edessäni. Tunnetsä tota poikaa? Se istu just sun viereen, vaikka täällon ainaki miljoona vapaata paikkaa, lapussa luki. Vastasin hänelle: Tunnen mä sitä jotenkin…, ja laitoin lapun hänen reppunsa päälle josta Peppi nappasi lapun melkein heti.

Peppi oli paras ystäväni. Vaikka hän oli hieman erilainen kuin muut. Hänellä oli hyvin jyrkät mielipiteet eläinten käyttämisestä ruokana. Minäkin sain joskus maistaa hänen kasvismössöjään.

“Mutta, vaikka Mikael myöhästyi, niin hän on silti uusi oppilas! Tästä taitaa tulla tutustumistunti! Eli kertokaapa jokainen itsestänne jotain”, Tuula huudahti. “Mikael voisi aloittaa!”

“No.. Mä tykkään hevosista…” Tytöt tirskahtelivat ja poikien kulmat kohosivat. “Ja mä… Emmä keksi mitään”, Mikael takelteli nolostuneena. “No ei se mitään! Kuka voisi nyt esitellä itsensä?” Kukaan ei viitannut. Nostin käteni. Eihän minulla ollut mitään menetettävää.

“Mäki tykkään hevosista ja mä tykkään kans jalkapallosta.” “Entä muut? Ei voi olla näin vaikeaa!” Tuula alkoi suuttua. “Nostakaas niitä käsiä ylös! No, sittenn aloitetaan Tanjasta, kun pitää kerran pakottaa.”

Ja lopputunti meni kuunnellessa muiden kertomuksia. Opin uusia asioita muista, vaikka olin ollut heidän kanssaan samalla luokalla seiskasta lähtien. Kun viimeinenkin tunti oli ohi, lähdin kotiin. Muut jäivät vetelehtimään kaupungille tai piirittämään Mikaelia.

Soitin Mikaelille. “Joo?” hän vastasi. “Elias täällä moi vaan”, sanoin hermostuneesti. “Sitä vaan et voisitsä tulla meille? Kun meillä ei oo ketään kotona, ja täällä on vähän yksinäistä..” jatkoin.

“Okei, vaikka. Missä sä asut?” Mikael kysyi ja kerroin osoitteeni.´Ovikello soi. “Joojoo!” huusin ja menin avaamaan. “Moi”, Mikael sanoi ja katseli ympärilleen. “Kiva talo.”
“Kiitti”, sanoin ja hymyilin. “Aiotsä tulla sisäänki?” Hän pyyhkäisi hiukset silmiensä edestä ja hänen silmänsä näyttivät iloisilta. “Voisinhan mä tulla”, Mikael vastasi ja astui sisään. “No oliks kiva päivä?” kysyin. “Samanlainen ku aina.. Tylsä”, hän virnisti. Ujous oli kadonnut kokonaan.

“Jos toi oli tylsää, niin seuraavat viikot ovat umpitylsiä!” nauroin. Juttelimme pitkään. “Paljo kello on? Ku mullon tänään futisharkat…” kysyin. Voi vattu! “Kuus…” Mikael vastasi. “Joo mun pitää mennä ku ne alkaa vartin yli. Tulisiksä mukaan? Sä voisit tykätä futiksesta”, ehdotin, mutta turhaan. Mikael epävarmuus palasi.

“Emmä tiiä… Ku mulla on pallokammo. Mä taidan lähtee”, hän vastasi. Olin pettynyt. “Okei… Heippa.” “Peppi! Mitäs sä?” tervehdin Peppiä samalla tavalla kuin aina. “Elias! Sä tulit, yllätys yllätys”, Peppi hymyili. “Kun sä aina hehkutat sun poikaystäviäs ja kaikkee… Nyt mulla on ihastus!” huudahdin. Pepin kasvoilta paistoi puhdas hämmästys.

“Kuka? Kerrokerrokerro!” “Sähän tiedät sen uuden pojan? No, mä tapasin sen muutama viikko takaperin talleilla. Ja toissapäivänä se tuli mielle ja.. oota puhelin soi.” Kuka kehtaa häiritä tätä hetkeä? Lola. Miten se jaksaa? “Moi mitä teet tuutko mun kaa Mäkkiin?” viestissä luki. “En voi, oon erään toisen kaa”, vastasin. “Kuka?” Peppi kysyi kun näki tuskaisen ilmeeni. “Lola. Mä en ymmärrä miten se jaksaa roikkua mussa!” Olin ärsyyntynyt. Pepillä ja minulla oli harvoin keskusteluhetkiä, ja aina joku onnistui pilaamaan ne. “Emmäkää. Eikö sillä oo muuta tekemistä? Mä luulin et se on suosittu”, Peppi päivitteli. “Mutta nyt Mikaeliin.” “Niin se tuli meille ja me juteltiin… Mua pelottaa et jos mä kerron Mikaelille et mä tykkään siitä ja se juoksee karkuun…” tuskastuin. “Tutustu siihen paremmin ja vihjaile niinku ‘Eiks tää oo hyvää ruokaa. Mitä mieltä oot homoliitoista?”, niinku tollain”, Peppi ehdotti. Nauroin. “Ihan varmasti onnistuu.” “Kyl se vois onnata…” hän vinkkasi. “Mut nii… Aika näyttää.” Peppi oli myös erittäin filosofinen.

“Onks meillä huomenna se hissankoe?” havahduin pinkeistä unelmista. “Joo.” Peppikin näytti havahtuvan. “Luetaanko?” kysyin. “Pakko.” Peppi vastasi.

“Mikael!” huusin melun keskellä koulussa. Mikael kipitti luokseni. “Joo?” hän vastasi vähänkuin kysyen. “Tuutko sä tallille perjantaina. Siis huomenna”, kysyin toiveikkaasti. “Joo… Tulisitko sä meille tänään? Tällä kertaa meillä ei oo ketään kotona.” Hän hymyili ja siveli niskaansa. “Joo, kai mä voin tulla, kun mulla ei oo mitään tekemistä tänään.” Mikael hymyili leveästi ja kello soi ekalle tunnille.

Kävelimme Mikaelin luokse. Hän ei asunut kovin kaukana minun talostani. Onneksi. “Teillä vasta onki hieno talo”, ihastelin. “Voi kiitos, kiitos”, Mikael vastasi. “Onko sulla nälkä? Haluisitsä jotain lämmintä ruokaa tai jotain?” Mikael mutisi. “Joo, kyl leipä käy mulle”, mutisin takaisin.

Syömisen ajan vältin katsekontaktia Mikaelin kanssa. En halunnut vaikuttaa liian innokkaalta. Katselin Mikaelin kotia. Melko pieni kerrostaloasunto. “Onko… Onko sulla sisaruksia?” kysyin epävarmasti.

“Ei, mä oon ainoo lapsi. Välillä vähän tylsää olla ainoo, välillä ihan kivaa”, hän vastai hieman varmemmin. “Ai. Mulla on pikkusisko. Se on vitosella. Sen nimi on Aada”, informoin. “Kiva nimi. Vokaalisisarukset”, Mikael hymähti ja minä nauroin.

“Mut nii… Sulla ooli jotain asiaa.” Muistin miksi alun perin olin tullut tänne. Ja elättelin toiveita. “Nii…” hän empi ja siirtyi lähemmäs. “Me ollaan tavattu vasta muutaman kerran mutta ”
Mikael vaikeni ja katsoi minua. Hän tuli lähemmäs ja kuiskasi huulilleni: “Rakastatko sä mua?” “Joo”, vastasin. Hän suuteli minua. Pitkään. Kaaduimme sohvalle vierekkäin. Sipaisin hänen hiuksensa pois silmien edestä. Hymyilin. Hän hymyili kanssani. Suutelin häntä uudestaan.

Kirjoittajat: Jenna-Mari Uurtomies ja Nata Karjalainen

Jutun kommentointiaika on päättynyt

1 kommentti juttuun “Mikael”

  1. Poppisfani kirjoitti:

    Ihana!! Ei kyllä uskois kuudesluokkalaisten kirjottamaksi!