Blogit
Ikkunoita.  

Taiteen rooli yhteiskunnassa ja Chappie

18.4.2015 klo 21:16
Chappie_poster

Odotin varsin innolla Chappieta. Sen ohjaaja Neil Blomkamp nousi kartalleni loistavalla esikoisellaan, District 9, ja on ohjannut uransa aikana vain scifi-elokuvia (ja tästä uraerikoistumisesta hän saa minulta suuret pisteet, kunnon scifiä on nykyään vaikea löytää teattereista). Toinen asia joka nostaa Blomkampin arvoa silmissäni on se, että hänellä tuntuu aina olevan sanottavaa elokuvissaan, ehkä jopa liiaksi asti. Siinä missä monet muut elokuvat tyytyvät vain viihdyttämään, Blomkamp tunkee elokuviinsa roppakaupalla poliittista sanomaa ja kevyttä filosofista pohdintaa. Jotkut kritisoivat häntä tästä, siitä että hänen elokuvansa moralisoivat sata lasissa, mutta minä en valita. Parempi liikaa sanottavaa kuin ei ollenkaan.

District 9 opetti, että rasismi ja rotuerottelu on pahasta. Hänen seuraava elokuvansa, Elysium oli hieman heikompi, mutta jaksoi silti (onneksi) politisoida ja kertoa, että myös tuloerot ovat pahasta. Uusi Chappie on valitettavasti pahnanpohjimmainen huonolla tavalla, ja sanomakin on hieman hukassa. Fokus on enemmän hahmoissa kuin yhteiskunnassa, mikä ei sinänsä ole huono asia, päinvastoin, mutta Blomkampin vahvuus ei kuitenkaan ole henkilöhahmoissa, jotka hänellä yleensä ovat varsin karrikoituja. Jonkinlaiseen sanomaan roboteista ihmisinä vihjataan, mutta siihen ei paneuduta.

Kuten annoin ymmärtää, arvostan kun tekijä-auteur haluaa kertoa jotain yhteiskunnallisesti vaikuttavaa teoksellaan, mutta tähän suhtaudutaan varsin ristiriitaisesti. Monet kokevat, että taiteen pitää juuri olla mahdollisimman kaukana nykypolitiikasta. Uskon, että se riippuu siitä millaisena näkee taiteen roolin yhteiskunnassa.

Monet artistit ja auteurit näkevät taiteen jonakin johon voi paeta, yhteiskunnasta riippumattomana kuplana. Näissä biiseissä tanssitaan koko yö koska voidaan. Tai itketään entisen rakkaan perään. Tai räpätään kuinka monta naista, kartanoa, kokkelivuorta ja urheiluautoa omistankaan. Näitä elokuvia katsomme, kun haluamme vain sulkea aivomme ja unohtaa toimistotyömme ja hetken teeskennellä olevamme supersankareita.

Mutta sitten on olemassa tällainen parhaimmillaan melkein marxistinen haara, jossa taiteella halutaan vaikuttaa yksilöön syvemmällä tavalla, vaikka vain tuomalla ilmi epäkohtia. Haara joka ei katso vain yksilöön ja hänen tunteisiinsa, vaan myös maailmaan jossa yksilö elää ja joka häneen vaikuttaa. Taidetta, jossa lauletaan miten lapsuus oli vaikeaa kun vanhemmat olivat aina juovuksissa. Jossa räpätäänkin rotuvähemmistöjen huonosta kohtelusta. Se on elokuva, jossa sota ei ole sankaritekoja, vaan sekavaa kauhua.

Kumpikaan haara ei sinänsä ole toista parempi, ja molempia toki tarvitaan. Mutta toista on vain paljon enemmän tarjolla kuin toista. Ehkä ihmiset haluavat juuri paeta, eivätkä kohdata.

Itse uskon siihen, että taiteella on kerrottava jotain tärkeää. Sen tärkeän ei välttämättä tarvitse olla selkeästi yhteiskunnallista tai mitään juuri nykyiseen poliittiseen tilanteeseen viittaavaa, mutta vähintäänkin jotain joka auttaa ihmisiä pääsemään eteenpäin tai huomioimaan maailmaamme tarkemmin.

Uskon taiteeseen vahvana ihmismielen vaikuttajana. Mieleemme ja mielipiteisiimme yritetään vaikuttaa jatkuvasti, kuten toivottavasti koulussa jo opimme, niin mainoksissa kuin uutisissakin. Mutta valtaosa median ulokkeista on meidän tavallisten ihmisten ulottumattomissa. Me tuskin pääsemme uutisiin haastateltavaksi tai pystymme rahoittamaan valtakunnallista mielipidekampanjaa. Siksi meidän on tartuttava siihen mitä meillä kertoaksemme asioita joita pidämme tärkeinä. Mitä meillä on, on taide, oli se sitten blogikirjoituksia, lyhytelokuvia, musiikkia, valokuvia, piirroksia, mitä tahansa. Jos/kun hukkaamme tämän formaatimme diibadaabaan, annamme kaiken vaikutusvallan niille joilla se jo on, niille jotka päättävät mistä uutisoidaan ja niille jotka ostavat tilaa kaupungistamme ja medioistamme omalle agendalleen.

Jos sinulla olisi tunnin ajan edes muutaman ihmisen jakamaton huomio, mitä kertoisit? Mitä näyttäisit, jos voisit asettaa kuvan näytille kenen tahansa katsottavaksi? Mitä sanoisit kun kymmenkunta tai sata ihmistä sinua kuuntelee? Heittäisitkö heidän mielenkiintonsa hukkaan tässä maailmassa jossa huomiotamme vaatii miljoona muuta asiaa ja henkilöä joka hetki?

Chappie päätti sanoa (oman tulkintani mukaan), että kannattaa olla hyvä vanhempi. Se on minusta kertomisen arvoista.