Provokaatio on purettava

Artikkelit  Järjestö  
2.12.2014 klo 10:15

Onko kaikissa protuleirien ohjelmanumeroissa järkeä? Pyysimme koulutusjaoston puheenjohtajaa Santeri Laurilaa kertomaan sen meille.

Miten protuleirien leiritiimit osaavatkaan suunnitella ja vetää niin hyvän leirin? Vastaus on, että heidät koulutetaan siihen todella hyvin.

Leiritiimit koulutetaan tehtäväänsä Protun ohjaaja- ja apparikoulutuksissa, joiden sisällöt suunnittelee vuosittain Protun koulutusjaosto. Jaosto myös huolehtii näiden koulutusten vetäjien kouluttamisesta ja ohjeistamisesta. Eiköhän siis koulutusjaoston monivuotinen puheenjohtaja Santeri Laurila, 23, ole oikea henkilö kertomaan meille, pitäisikö jotkut leiriemme kritisoiduimmista ohjelmanumeroista oikeasti haudata.

Santeri Laurila

1. Tarkoitus on saada leiriläiset ymmärtämään, miten vaikeissa oloissa pakolaiset elävät. Niinpä leiriläiset kiskotaan aamulla sängyistään ylös ja heitä kuljetetaan ympäri leirikeskusta kertomatta, miksi. Apuohjaaja heiluttelee kirvestä tai muuta potentiaalisesti vaarallista asetta ja käyttäytyy aggressiivisesti. Leiriläiset ajetaan vuorollaan suljetun oven taakse ohjaajan pitämään ”lääkärintarkastukseen”, josta kukaan ei näe kenenkään poistuvan.

Santeri: ”Olen itsekin aikoinani kokenut hyvin vastaavan pakolaissimulaation. Sen suurin ongelma oli, että leiriläisenä minulle ei missään vaiheessa havainnollistunut, mistä siinä oli kyse. Yleensäkään näin alkuleiristä leiriläisille ei ole vielä täysin selvää, missä menee protuleirillä toden ja leikin välinen raja, ja siksi tuo voi olla jollekin heistä todella ahdistava tilanne ja hänen perusturvallisuudentunteensakin voi kärsiä.

Yksi tapa välttää se on, että yksi tai kaksi tiimiläistä kulkee leiriläisten mukana osana heidän ryhmäänsä kiertämässä simulaation reittiä. Siten he ikään kuin omalla toiminnallaan alleviivaavat sitä, että tässä on kyse ohjelmanumerosta eikä oikeasti ole syytä pelätä, että tiimi on menettänyt järkensä tai jotain vastaavaa.”

2. Leiriläisiä halutaan tutustuttaa lakien ja sääntöjen nurjiin puoliin. Tiimiläiset vaativat heitä kertomaan lomakkeilla, paljonko ulostetta he aamulla vessassa tuottavat, eikä kukaan saa lainkaan aamupalaa, ellei ole löytänyt piilossa lymyävää uutta apparia, joka ”leimaisi” hän aamiaishakemuksensa.

Santeri: ”Minulla on omat epäilykseni siitä, palveleeko ohjelma tuolla toteutuksellaan mitään tavoitetta. Mutta jos leiritiimin mielestä palvelee, niin sitten jää kysymys siitä, miten ohjelma toteutettaisiin siten, että jokainen leiriläinen saa sitä aamupalaa ja pääsee huolehtimaan muista fyysisistä perustarpeistaan riippumatta siitä, mitä hän tekee itse ohjelmanumeron aikana.

Perusongelma tässä ohjelmanumerossa on aika sama kuin useimmissa muissakin, jotka vyöryvät varsinaisen ohjelma-ajan ulkopuolelle: Leiriläisellä on aina oltava mahdollisuus syödä, nukkua, saunoa, palautua ja viettää vapaa-aikaa. Näillä reunaehdoin, ja jos tiimillä on kirkkaana mielessään ohjelman tavoite, en näe tässä suurta ongelmaa.”

3. Seksuaalisuutta ja ihmissuhteita käsittelevän päivän lopussa luetaan iltasaduksi pehmopornonovellia.

Santeri: ”Jos sitä lähdetään tekemään, tiimillä pitää olla valmiiksi kirkkaana mielessään sille suunniteltu tavoite. Toisena reunaehtona voisi olla informoida leiriläisiä etukäteen siitä, mitä nyt on tulossa. Useimmitenhan noissa tilanteissa iltasatua ei ihan sydän pamppaillen kuunnella, vaan ne ovat aika hysteerisen hauskoja hetkiä, koska jostakin syystä pehmoporno hihityttää murrosikäisiä. Käytännössä kuitenkin tiimin pitää olla tuntosarvet pystyssä. Etukäteen pitää olla arvioituna, onko se seksuaalisuusteeman käsittely ja pohjustus sujunut niin hyvin ja onko leiriporukka ryhmäytymiseltään ja tunnelmaltaan siinä vaiheessa, että tuollaista uskaltaa tehdä. On oltava melko vahva luottamus siihen, että leiriläiset ovat kartalla siitä, mitä tapahtuu ja miksi, eivätkä kohtuuttomasti hämmenny.”

4. Koska kaikesta pitää voida puhua, leiriläiset laitetaan väittelemään toisiaan vastaan aiheesta ”ovatko huumeet hyvä juttu”. Toisen joukkueen tehtävänä on puolustaa väitettä ja toisen vastustaa.

Santeri: ”Minusta tuo kuulostaa sinänsä erittäin hyvältä ja virkistävältä tavalta pohjustaa keskustelua huumeista. Varmasti tuo käsittelytapa ei yksinään riitä koko asian käsittelyksi – jo siksikin, että on vaikea kuvitella, miten se täyttäisi kaikki päihdepäivälle asetettavat tavoitteet. Mutta provosoivana pohjustuksena keskustelulle, jossa aiheesta voidaan keskustella pidempään ja moniulotteisemmin, niin mikä jottei.

Päihdepäivässä yksi keskeinen tematiikka on ihmisen vastuu omasta toiminnastaan ja sen vaikutuksista ympäröiviin ihmisiin ja ympäristöön. Yksilön oman vapauden ja vastuun välinen jännite on päihteistä ja päihteiden käytöstä puhuttaessa aivan keskeisiä teemoja, joita leiriläisten halutaan pohtivan. Mutta tyypillinen leirillä käytävä väittely on luultavasti kuitenkin äärimmäisen polarisoitunut: Todennäköisesti huumeiden puolustajat ottavat ääriliberalistisen näkökulman ja vastustajat ottavat mallia, en tiedä, ehkä Päivi Räsäsestä. Luultavasti siinä ei päästä käymään syvällistä keskustelua, vaan se menee sellaiseksi roiskimiseksi.”

5. Koska sukupuoli on muutakin kuin biologia, pidetään missi- ja mister-kisat, joissa pojat meikataan tytöiksi ja työt puetaan pojiksi.

Santeri: ”Nyt ollaan aika kovien sukupuolipoliittisten kysymysten äärellä! Kuvauksesta täytyy erottaa ohjelman tavoitteelliset lähtökohdat ja sen toteutustapa. Vaikka tavoitteessa on mainittu se, että sukupuoli on muutakin kuin biologia, käsittelytapa tuntuu korostavan aika vahvasti käsitystä vain kahdesta sukupuolesta. On tiimin sisäisen periaatekeskustelun paikka miettiä, voidaanko lähteä siitä, että leiriläisillä on todennäköisesti niin vahvasti juurtunut käsitys kahdesta sukupuolesta, että sitä ei kokonaisuudessaan kannatakaan vielä tässä vaiheessa ohjelmaa lähteä kyseenalaistamaan. Se stereotypioiden purkaminen voidaan aloittaa leikkimällä alkuun niillä sukupuolirooleilla, joista leiriläisillä on jo vahva käsitys, ja siitä edetä johonkin.

Mitä tulee itse käsittelytapaan, niin mikäpä siinä, niin kauan kuin osallistuminen on vapaaehtoista, niin kuin käsittääkseni aina on. Olen itsekin pukeutunut mekkoon ja tullut meikatuksi useamman kertaa Protu-urani aikana.”

6. Koska maailmankatsomuksia on moneen junaan, kutsun maailmankatsomuspaneeliin leirin loppuun eri uskontojen edustajien ja vapaa-ajattelijan lisäksi pastafarin.

[Toimi. huom: Pastafarismi on uskontoja ironisoiva ”uskonto”, jossa sen jäsenet ilmoittavat uskovansa ”lentävään spaghettihirviöön” ja pitävät päässään hatun lailla uskontonsa tunnusmerkkinä pastasiivilää.]

Santeri: ”Tota tota… Luulen, että pastafarin kutsumisesta leirille voisi seurata hyvinkin mielenkiintoista keskustelua. Siinä olennaisin kysymys lienee, miten se paneeli vedetään fiksusti. Jos kutsutaan kasa panelisteja sillä ajatuksella, että yksi heistä on tullut tekemään parodiaa niistä muista, se ei tietenkään ole kovin hyvä lähtökohta hedelmälliselle keskustelulle. Mutta jos ne panelistit eivät olisikaan saman pöydän ääressä, vaan leiriläiset kävisivät keskustelua kunkin kanssa erikseen ”maailmankatsomuspolulla”, tilanne olisi minusta huomattavasti rakentavampi. Nyt kyllä rupesi houkuttamaan kutsua omallekin leirille pastafari!”

7. Leiriläisten halutaan miettivät uskontojen moninaisuutta, ja siksi heitä pyydetään suunnittelemaan uusi uskonto. Yksi keksii uskonnon, jossa etsitään pyhiä tekstejä kilpikonnien kuorista, toinen perustaa Paavo Väyrysen Pyhien Aikojen Kirkon.

Santeri: ”Tämä uskontojen keksiminen on ollut vuosikausia ohjelmanumero, josta en ole pitänyt yhtään. Mutta tiedän ihmisiä, joista se on ollut leirillä hyvinkin toimiva pohjustus sille laajemmalle keskustelulle uskonnoista ja uskomusjärjestelmistä. Siis nimenomaan pohjustus. En ole pitänyt siitä, koska kokemukseni mukaan siinä useimmiten huomio kiinnittyy vain uskontojen ulkoisiin seikkoihin, symboleihin ja rituaaleihin. Siksi se usein ohjaa myös ohjelmanumeron purun näkökulmaa siihen, että mitäs kaikkea hassua ne siellä eri uskontojen piirissä tekevätkään. Se ei ole kovin hedelmällinen lähtökohta, ja kysymys siitä uskomisesta ihmisen sisäisenä ja ihmisyhteisön yhteisenä asiana jää helposti sivuun.

Toisaalta on ihan perusteltu näkökulma, että uskontoihin pääsee käsiksi nimenomaan uskontojen ulkoisten tunnusmerkkien kautta. Kun leiriläiset alkavat keksiä uskontoja, juuri nämä asiat tulevat heille uskonnoista ekana mieleen: että voi olla profeetta, voi olla pyhä kirja, voi olla rituaaleja… On tiimin tehtävä miettiä, miten sitten purussa päästään siitä syvemmälle. Riippuu täysin siitä, miten tuon purkaa.”

Bonuskysymys: Kuvitellaan, että haluaisin herättää leiriläiset pohtimaan sitä, ovatko he liian riippuvaisia kännyköistään. Niinpä hankin itselleni muovinpalan, jonka maalaan näyttämään kännykältä. Leirin ohjelmassa sieppaan leiriläisen kännykän tämän käsistä ja heitän muovinpalani järveen niin, että leiriläinen luulee minun heittäneen kännykkänsä. Sitten keskustellaan tästä aiheesta eli kännykkäriippuvuudesta, ja keskustelun lopuksi paljastan huijauksen ja annan leiriläiselle takaisin hänen kännykkänsä. Olisiko tämä mielestäsi hyvä ohjelmanumero?

Santeri: ”Mä en kyllä tekisi tota! [nauraa] Näen, että potentiaalisesti tuo voisi vielä mennä kaikkien kannalta ongelmitta, jos kännykkä vietäisiin leiriläiseltä, josta ennalta tiedetään, että sen huumorintaju venyy ja se pystyy käsittelemään asian saatuaan kännykkänsä takaisin. Tavallaan tuo ajatus on kyllä kiehtova. Pientä leiriläisten säikäyttelyä ei myöskään kannata pelätä, sillä ne kokemukselliset asiat on niitä, jotka siitä leiristä jää mieleen.

Mutta itse en kyllä ohjaajana lähtisi sieppaamaan leiriläisten omaisuutta niiden käsistä ja viskomaan sitä ympäriinsä. Jos minä olisin leiriläinen ja joku ohjaaja tai appari nappaisi oman puhelimeni käsistäni, kokisin sen kyllä todella ikävänä fyysisen koskemattomuuteni loukkauksena. Tiimiläisenä kyllä toteuttaisin tuon ohjelman jotenkin muuten.”

 


Ollaanko simputtamassa?

Santeri huomauttaa, että monia jutussa mainittuja ohjelmanumeroiden kuvauksia yhdistää se, että ne on irrotettu asiayhteydestään – siis tavoitteestaan ja siitä, että tällaiset erikoisemmat simulaatiot täytyy niiden päätyttyä myös purkaa. Purkaminen tarkoittaa sitä, että simulaation ja harjoituksen jälkeen keskustellaan yhdessä, mitä tehtiin ja mitä ajatuksia ohjelmasta heräsi, ja jatketaan siitä eteenpäin jonkin syvemmän ajatuksen löytymiseen.

”Nyt tuossa ne näyttävät enemmän simputukselta tai siltä, että tiimi pitää hauskaa leiriläisten kustannuksella ja nöyryyttää heitä, eikä miltään kovin tavoitteelliselta ohjelmanvedolta. Monien noiden ohjelmien suhteen se on nähdäkseni ihan oikea riskikin, jos tiimi lähtee tekemään niitä vain sen takia, että omallakin leirillä on tehty.”, Santeri huomauttaa.

Santeri kehottaa pitämään koko ajan kirkkaana mielessä sen, minkä takia ohjelmanumeroita tehdään, miten ohjelmanumero palvelee leirin tavoitteita ja mitä leiriläisten on tarkoitus viime kädessä saada niistä irti. Hän nostaa esille leiriläisien huomaamatonta manipulointia sisältävän huijausleikin, ”lepakkoleikin”.

”Itse vastustin lepakkoleikkiä vuosia henkeen ja vereen, koska en ymmärtänyt sen tavoitetta. Sitten joku selitti, että sen jälkeen voi käydä keskustelua tiimin ja leiriläisten välisestä valta-asemasta ja antaa leiriläisille jopa työkaluja havaita vastaavaa hienovaraista vallankäyttöä ympärillään jne. Mutta vastaavasti lepakkoleikki on myös malliesimerkki ohjelmasta, joka voi helposti olla pelkkää leiriläisten fuulaamista ja simputusta.”

”Leirin ohjelman tavoite ei koskaan voi olla vain tiimiläisten oma hauskanpito. Tai toki voi olla, mutta silloin se ei ainakaan saa olla ristiriidassa niiden leirin muiden tavoitteiden kanssa.”

 


 

Artikkeli on aiemmin julkaistu Protu-lehdessä 2/2014.