Vierain silmin

Mielipiteet  Avara maailma  
21.11.2014 klo 11:03

Kolumni ellinoora

Eräänä aamuna tapahtui jotakin kummallista. Kävelin vasta heränneenä, silmät unisina ja hiukset joka suuntaan sojottaen peilin eteen, ja hämmennyin – minähän näytän melkein kauniilta. Jostain syystä näin itseni aivan eri tavalla kuin olen koskaan ennen nähnyt. Se herätti minut ajattelemaan, miten usein se kuva, joka meillä on ulkonäöstämme, eroaa paljon siitä kuinka muut ihmiset meidät näkevät.

Suurin osa meistä osaa nimetä tarkalleen omat epätäydellisyytensä. Kuitenkin harvemmin katselemme ystäviemme ja tuttaviamme ajatellen: tuolla ihmisellä on kyllä aivan liian kuoppainen leuka/suuri nenä/pienet silmät, ei hänestä saisi hyvännäköistä tekemälläkään! Sen sijaan ymmärrämme ja jopa rakastamme epätäydellisyyksiä muissa ihmisissä, mutta jos omista hiuksistamme yksikin sojottaa vinoon, se on heti korjattava.

Toki joskus käy niinkin, että ymmärrämme ystäviemme kauneuden vasta tutustuttuamme heihin paremmin. Uusi ihminen näyttää oudolta ja epäviehättävältä aluksi, mutta hänen mahtavan luonteensa paljastuttua persoona sulautuu hänen piirteisiinsä, ja äkkiä huomaatkin katsovasi häntä aivan uudella tavalla. Mutta miksi on niin vaikeaa nähdä omaa persoonaansa ulkonäössään, varsinkin kun itsensä tuntee kaikista parhaiten? Tietää omat hienot taipumuksensa ja kaikkien huonompien luonteenpiirteiden taustat. Miksi ymmärrys itseään kohtaan ei ulotu siihen, mitä näemme peilissä?

Ihminen on naurettavan pinnallinen olento. Minäkin olen vuosien varrella murehtinut vaikka mitä ulkonäkööni liittyvää pikkuseikkaa. Millään näillä mielestäni rumista piirteistä ei kuitenkaan ole ollut varsinaista vaikutusta elämänlaatuuni. Suurin osa ihmisistä on tuskin edes tiedostanutkaan niitä. Yleisesti ottaen olen saanut viime vuosina vain positiivisia kommentteja ulkonäöstäni. Silti vieläkään en osaa aina nähdä itseäni vierain silmin.