Puhutaan köyhyydestä Protussa

Artikkelit  Järjestö  
7.11.2015 klo 19:00

Protu mielletään usein järjestöksi, joka elää niin kutsutun punaviherkuplan syvimmässä ytimessä. Vaikkei järjestöllä olekaan poliittisia kantoja, tuovat sen jäsenet toistuvasti esille omaa avointa liberaaliuttaan. Hipit kilpailevat siitä, kuka dyykkasi komeimman saaliin Pasilan Lidlin roskiksesta. Yhdestä asiasta ei kuitenkaan puhuta usein: Onko protutoiminta kaikkien saavutettavissa, ihan jo rahallisista syistä?

Kuulin kysymyksen ensi kerran lehden kokouksessa, missä palloiltiin juttuideoilla. Nauroin sille. Totta kai on. Protun jäsenyys on kuitenkin paljon halvempaa kuin vaikka Suomen Partion ja vähävaraisille hintaa pystytään alentamaan entisestään. Suuret protuklaanit toisen sukupolven protuineen pystyvät säästämään huomattavasti perhejäsenyydellä. Kun lasketaan mukaan jäsenedut, maksaa jäsenyys aktiiviselle protulle hyvinkin itsensä takaisin.

”Köyhyyden kurjin puoli on, että se on usein näkymätöntä niille, joita se ei kosketa.”

Protussa eittämättä myös on vähävaraisia: opiskelijoita, siviilipalvelusmiehiä ja työttömiä, muutamia mainitakseni. Monet heistä maksavat jäsenmaksunsa mukisematta ja ovat pienen kuplamme aktiivisia jäseniä. Heitä kuitenkin yhdistää yksi seikka: heidän vanhemmillaan oli varaa laittaa heidät protulle.

Protu ei ole kovin kallis harrastus, jos toimintaan jää mukaan leirin jälkeen. Piikki hinnassa tuleekin paljon aikaisemmin: omakin leirini olisi jäänyt käymättä, jos isovanhempani eivät olisi auttaneet kustannuksissa. Kun kerroin vanhemmilleni haluavani protulle, alkoivat he kilvan ehdotella halvempia kesä-aktiviteetteja. Onneksi mummi pelasti.

Protuja on moneen menoon, mutta huomattavan iso osa meistä tulee oloista, missä Maslow’n tarvehierarkian alemmat portaat ovat itsestäänselvyyksiä ja ylemmille riittää aikaa. Tästä kertoo jo se, että kolmannes protun käyneistä käy myös riparin, usein samana kesänä. Harva protu tulee ajatelleeksi, miten hyvistä oloista tulemme.

Miksei tästä sitten saisi puhua? Onhan protuyhteisö tunnetusti avoin ja joustava. Ehkäpä juuri sen takia aihe on hankala. Oma hyvätuloisuus on aina vähän kiusallinen asia myöntää, varsinkaan jos ei aja bemarilla tai opiskele rahoitusta. Kokemukseni perusteella oletusarvoinen protu silti käy lukion ja kouluttautuu, matkustaa säännöllisesti ulkomaille ja saattaa harrastaa protun ohella vaikka mitä, purjehduksesta kamppailulajeihin. Nämä piirteet ovat yhtä keskiluokkaisia kuin ajatus keskiluokkaisuuden halveksumisesta.

Olen protussa törmännyt myös köyhyyden romantisointiin. Protut mielellään ajattelevat olevansa Victor Hugon kurjia, joita systeemi potkii päähän ja joille itsensä toteuttaminen rahanpuutteesta huolimatta on leuhkimisen arvoinen saavutus. Roskisten dykkaaminen on enemmän eettinen valinta, josta saa hippipisteitä, kuin pakon edessä tehtävä selviytymispäätös. Leipäjonoissa ei juuri protukasseja näy, sen paremmin keltaisia kuin vihreitä.

Mieleeni juontui myös kuplaefekti. Törmäsin kerran leiriläispoikaan, joka ei kokenut olevansa hyvätuloisesta perheestä, vaikka vanhemmat ajelivat omakotitalolta töihin Helsingin sisällä peräti kahdella bemarilla. Köyhyyden kurjin puoli on, että se on usein näkymätöntä niille, joita se ei kosketa.

”He eivät äänestä, osoita mieltään tai tule pohtimaan uteliaasti. Silti juuri heidän lapsillaan voisi olla tarvetta yhteisölle ja pohdinnalle.”

Tunnen myös protuja, joilla on aidosti vaikea elämäntilanne. Ihmisiä, joiden on laskettava, onko heillä varaa edestakaiseen matkaan bussilla keskustaan tiimimiittiin, tai jotka kahmivat koulutuksista mukaansa seuraavan viikon ruoat. Kunnioitan heitä, enkä halua halveksua heidän saavutuksiaan missään määrin. On suunnaton ponnistus löytää aikaa protulle tilanteessa, missä ruoka ja asunto ovat epävarmoja asioita. Kuitenkin he tuntuvat olevan vähemmistö. Suomessa todella vähävaraiset ovat myös todella näkymättömiä. He eivät äänestä, osoita mieltään tai tule pohtimaan uteliaasti. Silti juuri heidän lapsillaan voisi olla tarvetta yhteisölle ja pohdinnalle. He ovat ihmisiä, joille omien vaikutusmahdollisuuksien ja onnellisuuden tarkastelu voisi todella olla hyödyllistä. Jotta heidät saadaan mukaan, on meidän ensin puhkaistava kupla, lopetettava köyhyyden romantisointi ja hyväksyttävä, ettei opintotuella eläminen vielä tee ihmisestä köyhää. Ennen kaikkea meidän on uskallettava keskustella asiasta.