Z-sukupolvi jakaa monia piirteitä sata vuotta sitten syntyneiden kanssa – hyvässä ja pahassa, kirjoittaa toimittaja Santeri Saarinen.

KUVA: Flickr / Steve Eason

Kukkivia puutarhoja valkoisten, täsmällisten säleaitojen takana. Harmonisesti toisiinsa sointuvia kauniita puutaloja. Häiriötöntä ja seesteistä elämää, jossa kaikki on vihdoin hyvin, eikä saavutettua rauhaa mielellään järkytetä kumouksilla eikä mustilla sukilla valkopyykissä. Maailma on vihdoin valmis, eikä sitä ole enää syytä muuttaa. Kuulostaapa viisikymmenlukulaiselta, tai ehkäpä 2030-luvulta? Ainakin edellinen “suurenmoisin sukupolvi” päätyi lopulta juuri tällaiseen konformismin kyllästämään idylliin. Mutta onko uuden suurenmoisimman sukupolven kohtalo sama?

Yhdysvalloissa vuosina 1901-1927 syntynyttä ikäluokkaa kutsutaan yleisesti nimellä suurenmoisin ikäluokka (eng. The Greatest Generation). Juuri tämä sukupolvi kasvoi läpi sekä espanjantaudin että Suuren laman ja astui aikuisuuteensa vain joutuakseen seuraavaan koettelemukseen, toiseen maailmansotaan. 1950-luvulle saavuttaessa tämä vaikeuksien murjoma sukupolvi päätti vihdoin, että nyt oli heidän aikansa levätä. Suuren laman jälkipyykissä toteutetut hyvinvointivaltion luoneet uudistukset joita laajennettiin tulevina vuosikymmeninä, ja vihdoin saavutettu rauha loivat suurenmoisimman sukupolven uhrista ennenäkemättömän vaurauden ja inhimillisen kehityksen aikakauden. Seuraavalla vuosikymmenellä kehitys jatkui vähemmistöjen oikeuksien kasvamisena ja solidaarisuutena maailman vääryyksiä vastaan.

Z-sukupolvella, jonka vanhimpien katsotaan syntyneen vuonna 1997 ja jonka ensimmäiset kuusi ikävuotta ovat nyt täysi-ikäistyneet, on paitsi edellytykset, myös pakko kehittyä uudeksi suurenmoisimmaksi sukupolveksi. Sukupolven avainkokemuksiin kuuluvat jatkuvasti monimutkaistunut maailma, kasvava eriarvoisuus ja hyvinvointivaltion kiihtyvä eroosio, politiikan hullut vuodet sekä kansalaisvaikuttamisen renessanssi. Pandemia, ilmastonmuutos ja sota. Digitalisaatio. Kaikki Ilmestyskirjan vitsaukset ja neljä ratsumiestä kyntävät 2020-luvun maailmaa armottomammin kuin pitkiin aikoihin. Maailma ja ihmiskunta tarvitsevat uutta solmunavaajien sukupolvea.

Edellisen suurenmoisimman sukupolven yhteisiin luonteenpiirteisiin on luettu vaatimattomuus, ahkeruus, vastuu yhteisöstä ja myöhemmin vahva mukavuudenhalu. Kaikki näistä pätevät myös zetalaisiin. Harva sukupolvi on ollut yhtä tiedostava, ja esimerkiksi kiinnostuksen politiikkaa kohtaan on uutisoitu viime vuosina olevan suurinta sitten 1970-luvun. Samalla luottamus puolueisiin on matalalla. Vastakkaista uomaa kulkevat molempien ääripäiden liikkeet Elokapinasta nuorisovaltuustojen fasistiklikkeihin. Muutosta halutaan ja siihen ollaan valmiita.

Samalla, muutoshalusta huolimatta, on silmiinpistävää kuinka vähäisiksi zetalaiset kokevat yksilön vaikuttamismahdollisuudet. Yksilön valtaa vähätellään, ja entisestään tämä sekä voimistui että muodollistui koronapandemian aikana. Convoy-mielenosoituksissa (joista voi kyllä olla montaa mieltä) mesosivat nimenomaan keski-ikäiset ja milleniaalit, eivät nuoret. Sen sijaan zetalaiset ylsivät tottelevaisuudessa välillä absurdiuksiinkin asti, pitäessään maskeja jopa pyöräillessä. Mummotkaan eivät menneet niin pitkälle ja he ovat sentään riskiryhmää. Venettä ei mielellään keikuteta, ainakaan yksin. Luottamus poliitikkoihin ja parlamentarismiin on matalaa, ja vaikka salaliittoteorioille naureskellaan, niitä ei pidetä sinällään mahdottomina. Niin kutsuttuun totuuden jälkeiseen aikaan, jossa populistit ja trumpit ovat hämärtäneet toden ja valheen rajaa – sosiaalisen median auliilla myötävaikutuksella – kasvaneet ihmiset ovat kyynisyyteen asti kyseenalaistavia. Ristiriitaisena kääntöpuolena itse valittuun “totuuteen” he voivat sen sijaan uskoa, puolsivat faktat sitä tai eivät. Ainakin niin kauan, kuin oma pikku kupla on samaa mieltä. Tämä pätee sekä oikealla että vasemmalla.

Kokemus yksilön voimattomuudesta näkyy yhteiskunnallisen elämän ohella myös zetalaisten henkilökohtaisissa haaveissa. Viime vuosina on raportoitu, että nuorten ideaalielämä on hyvinkin arkista. Jonkinlainen sisäinen tahtojen kamppailu repii zetalaista sosiaalista elämää: toisaalta haluttaisiin erottua ja olla uniikkeja, toisaalta pelätään korottaa ääntä ja liukastua kadulla. Haluttaisiin olla “omia itsejään”, mutta sen “aidon minän” kuuluisi olla jotakin muuta. Voi vain arvailla, kuinka paljon some lisää tätä ilmiötä. Ratkaisuna on kehittää (kuten tosin aina on tehty) alakulttuureita, jotka oikeastaan ovat vain toistensa sävyeroja. On kalliolaisia hipstereitä, ysärivintagea ja espoolaisia kokoomusnuoria. On roadman-katujengejä ja athleisure-muotia. Kaikki ovat olevinaan erilaisia, mutta ovat silti täysin samanlaisia.

Epävarma maailma, jossa kaikki arvot ja totutut kaavat tuntuvat olevan sekaisin, sekä sosiaalinen elämä, jossa sama yksinkertaisuuden ja hallittavuuden puute vain voimistuu, on synnyttänyt ikävän sivuoireen. Anna Kontula kirjoitti edellisvuonna ilmiöstä laajemmin kirjassaan Pikkuporvarit. Kyse on pakkomielteestä pyrkiä tasoittamaan ulkoista anarkiaa sisäisellä fasismilla. Sinänsä positiiviset kehityskulut, kuten ryyppäämisen ja tupakoinnin väheneminen, terveiden elintapojen kasvu ja omistautuminen “tehokkaalle ja tuottavalle” ajankäytölle, ovat osa oireita. Laajemmin tämä näkyy myös ei-toivottavina ilmiöinä, kuten yksinäisyyden ja ahdistuksen kasvuna. Somen stooreissa elämä voi olla juuri niin täydellistä kuin sen haluaisi ja uskoisi olevan. Samalla vetäydytään esittelemään ja elämään omaa elämää näyttöjen välityksellä, sen sijaan että hyväksyttäisiin epätäydellisyydet kasvokkain. Seurauksena on parisuhteiden vaikeuksia, ystävyyksien kariutumista ja aitojen yhteyden kokemuksien katoamista. Elämä muuttuu kuin kurkotukseksi vankilan tapaamishuoneen lasin takana olevaa kättä kohden. Vaikka siihen koskee, ei silti todella koske, vaan on sisällä yksin eikä pääse pois. Ahdistus syvenee ja ottaa uusia kierroksia. Ikävimpinä ilmiöinä tämä näkyy kohtuuttomina kontrollin vaatimuksina itseä ja muita kohtaan. Ruumista kuritetaan treeneillä ja muita vaaditaan ajattelemaan niin kuin itse ajattelee. Itseä pidetään epäonnistuneena ja muita kadehditaan. Tämä johtaa valtavaan tyytymättömyyteen ja levottomuuteen, joka poreilee jatkuvasti zetalaisten hillityn ulkokuoren alla.

Z-sukupolvea ei voi syyttää vaikeuksistaan. Maailma on viimeisen kymmenen vuoden aikana punoutunut sellaiseen umpisolmuun, ettei sitä saa auki kuin iskemällä sen kirveellä keskeltä halki. Tehokkuutta ja suorituksia jumalanaan pitävälle sukupolvelle, joka tunnistaa ongelmat ja uskoo joukon voimaan sekä oikeuteen, tämä tehtävä on kuin kohtalon toimesta luotu. Z-sukupolvella on mahdollisuus kasvaa uudeksi, suurenmoisimmaksi sukupolveksi. Matka on pitkä ja kivinen, mutta kenties vanhan maailman kiroukset ja hulluden liekit saadaan vielä sammutetuiksi. Kenties zetalaiset voivat vetäytyä seesteiseen ja mukavaan elämään banaanipuiden varjoon, kertomaan kasvomaskeista lapsenlapsilleen. Mutta yhden pyynnön esitän arvon kanssasukupolvelaisilleni: jos puutarhasta tulee löytymään villiintynyt perenna, antakaa sen olla!

Santeri Saarinen

Kirjoittaja on Nuorten Äänen ja Länsiväylän toimittaja, jonka mielestä koskaan ei ole liian varhaista katkeroitua oikein kunnolla.

Tämän tekstin on kirjoittanut Protun toimituksen ulkopuolinen kirjoittaja. Jos haluat sinun tekstejäsi julkaistavan Protussa, laita sähköpostia osoitteeseen paatoimittaja@protulehti.fi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.