Aluksi sanottakoon, että John Wick oli minulle iloinen yllätys. Odotin huonoa B-luokan toimintaelokuvaan. Sain ensiluokkaisen B-luokan toimintaelokuvan. Itse kasvoin Schwarzeneggerin, Stallonen ja Williksen parissa ja Matrix on katsottu toistakymmentä kertaa. Matrixin kuvauksissa tapasivatkin John Wickin päänäyttelijä Keanu Reeves ja elokuvan esikoisohjaaja Chad Stahelski, joka tosin tuolloin oli vain Keanun stunttinäyttelijä. Kauas on päästy.
Yksi asia jonka John Wick tekee paremmin kuin muut alkupuolellaan, on huhut. John Wick on surullisenkuuluisa palkkatappaja, joka on tietenkin jo ansaitulla varhaiseläkkeellä, koska kuinkas muutenkaan. Sitten lemmikkikoira tapetaan ja Wick palaa räiskyen vanhoihin tapoihinsa ja tappaa kostoksi kaikki asiaankuuluvat. Premissi on naurettava, mutta elokuvan tyyliin sopiva.
Elokuva kertoo hyvin Johnista, hänen menneisyydestään ja taidoistaan muiden ihmisten kautta. Olemme kaikki nähneet elokuvia, joissa FBI/CIA/tms. pikkupomot ja erikoistiimi kokoontuvat yhteen, ja ruudulle heijastuu passi- ja salakuvia kohteesta, sitten kerrotaan kohteen taustaa ja tekoja, ja alaisten asenne muuttuu näennäisesti pelonsekaiseksi kunnioitukseksi.
Kuten tässä: http://youtu.be/JuU0M2xBasc?t=45s
Tai tässä: http://youtu.be/ZT2ZxjUjSo0?t=40s
Kyseessä on siis yleinen tapa luoda myyttistä mainetta jollekin tärkeällä henkilölle. Kova tyyppi kertoo muille koville tyypeille, että vitsi, tämä tässä se vasta on kova tyyppi, ja usein se toimiikin kohtuullisesti ja se on helppo tapa kertoa taustatarinaa jostakusta. Siksi se on niin käytetty.
John Wick ottaa tuoreemman menettelytavan, jossa ei julisteta, vaan hahmon maine näkyy reaktioissa.
Hieno esimerkki on elokuvan alkupuolella, jossa venäläinen gangsteripomo Viggo (Mikael Nyqvist) soittaa poikaansa lyöneelle alamaiselleen läksyttääksen tätä. Kun hän kuulee alaiseltaan lyönnin syyn, että hänen poikansa oli suututtanut John Wickin, gansteripomo toteaa vain “oh…”, sulkee puhelimen ja menee alakertaan juomaan vodkalasillisen. Loistava kohtaus ja toimii paremmin kankaalla.
Tätä jatkuu elokuvan kuluessa, kun John törmää vanhoihin tuttuihinsa, joihin kaikkiin hän on sinutteluväleissä, joiden kaikkien etunimet hän tuntee ja kaikki tuntevat hänet ja hänen tapansa. John Wickin hahmo ja menneisyys syntyvät ikään kuin rivien välistä, hyvin onnistuneesti, vaikka välillä gangsterit kertovatkin tarinoita Johnista perinteisempään tyyliin. Mutta nekin on muotoiltu melkein satumuotoon, ja John Wick on itse mörkö, jota pelätään.
Muistan joskus kuulleeni sanonnan, että sillä ei ole väliä kuka sinä olet, vaan sillä keneksi muut sinut luulevat. Sanonnan totuusarvo riippuu kontekstista, mutta tietyissä piireissä näkisin asian hyvinkin olevan niin. Ihmisen maineella on joskus turhankin suuri rooli elämässämme ja kun on jonkinlaiseksi ihmisten mielissä muuttunut, sitä voi olla hyvin vaikea enää muuttaa. Maine alkaa helposti elämään omaa elämäänsä.
Hienossa TV-sarjassa The Wire, sarjan yksi monista päähenkilöistä ja maineikas, kuolemattomaksi huhuttu tappaja kuolee varsin nololla ja epäseremoniallisella tavalla, pikkulapsen ampumana. Mutta koska mies oli elävä legenda, hänen kuolemansakin olosuhteet muuttuivat huhutessa suuremmiksi ja miehelle sopivammiksi ja pian miehen kerrottiin kuolleen suuressa väijytyksessä, koska miten muutenkaan hänenkaltaisensa legenda olisi voinut kuolla.
Huhut ja juoruilu ovatkin omanlaisensa tarinankerronnan muoto, jossa pätee sama sääntö, jonka käsikirjoituksen opettajani aikoinaan minulle opetti: älä anna totuuden pilata hyvää tarinaa. Sinun, hyvä lukija, ei tarvitse olla legendaarisen kuolematon, alasi paras palkkatappaja saadaksesi alennusta paikallisputiikissasi. Riittää, että sinut tunnetaan sellaisena.
Tästä ja monista muista syistä John Wick on jo katsomisen arvoinen toiminnan ystäville, jos vielä jostain löytää teatterin jossa se pyörii. Ohjaajan stunttitausta näkyy hyvällä tavalla ja itse hymyilin melkein koko leffan ajan. Uskon, että John Wickistä muodostuu kulttielokuva, jonka maine kiirii tekojen edelle.