Aloitin pari viikkoa sitten lukiossa, joka on minulle aivan uusi. Sen sijaan että olisin valinnut kotikuntani lähilukion, halusin lähteä viereisen kaupungin kouluun, jossa minulle tarjottaisiin isompi kurssivalikoima lähilukioon verrattuna ja missä tutustuisin todennäköisemmin uusiin ihmisiin.

Uudessa koulussa aloittaminen on ollut jännittävää, mutta nautin koulun tunnelmasta. Me olemme tässä koulussa vapaaehtoisesti, me olemme ansainneet paikkamme tässä koulussa, eikä kukaan olisi päässyt sisään jos ei olisi peruskoulun aikana laittanut tikkuakaan ristiin. Minusta on ollut ihanaa, että lukiossa meitä ensimmäisen vuoden opiskelijoita on saman tien alettu kohdella kuin kokonaisia ihmisiä. Kukaan ei enää kanna koulussa vastuuta puolestamme, me joudumme itse tekemään suurimman osan työstä. Vastuun ja vapauden saaminen tuntuu ihanalta, pelottavalta, innostavalta ja ahdistavalta kaikkea samaan aikaan.

Aivan kuin olisin tippunut johonkin väliin. En ole varma, mihin suuntaan olen menossa. Olen tottunut siihen, että asetan itselleni tiukkoja tavoitteita ja sitten saavutan ne. Minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaista tavoitetta, johon tähtäisin lukion jälkeen. Eikä minulla tietenkään tarvitse olla, mutta silti tämä kaikki tuntuu kovin omituiselta.

Tunnen itseni lukiossa aivan pienenpieneksi. Olen koko ajan hieman hukassa, enkä oikein hallitse vielä mitään. Pienenä oleminen tuntuu pitkästä aikaa oudolta.

Ollessani apparina totuin siihen, että olin vastuussa muista. Huolehdin yhdessä muun tiimin kanssa siitä, että leiriläisillä on kaikki hyvin, olin vahtimassa leiriläisiä kun he uivat ja muistuttelin unen tärkeydestä. Toimin leiriviikon ajan parhaanimukaan kuin aikuinen. Leirin jälkeen oli outoa palata kotiin ja antaa samalla vastuu muista pois. Kotona minun ei tarvitse edes kantaa täyttä vastuuta itsestäni, koska minulla on vanhemmat jotka huolehtivat. Samalla tavalla kuin vastuun saaminen myös se, ettei tarvitse huolehtia edes kokonaan omasta itsestä on ihanaa ja ahdistavaa. Olen usein jo niin tottunut tekemään itse itseäni koskevat päätökset, että sanan ”ei” kuuleminen kotona tai koulussa turhauttaa. Ihan niin kuin minä en osaisi itse päättää. Mutta niin, enhän minä osaakaan. Koulussa tunnen itseni välillä epävarmaksi jopa silloin, kun pitää päättää menenkö keskikerroksen vai kellarin ruokalaan.

Tätäkö tämä aikuistuminen nyt on? Vuoroin vastuun ottamista ja vuoroin sitä että vastuu otetaan minulta pois? Molemmat edellä mainitut tilanteet aiheuttavat ristiriitaisia tunteita. Välillä haluaisin, että joku olisi edelleen aamulla sanomassa minulle, mitä vaatteita ulos pitää laittaa mutta välillä tahtoisin itse voida käydä ruokakaupassa, jotta voisin päättää millaisesta ruuasta jääkaappi täyttyy.
Protu on antanut minulle kysymyksiä ja vastauksia sekä kokemuksia ja vastuuta. Se on kuitenkin myös muistuttanut, että välillä on ihan okei kytkeä aivot pois päältä ja leikkiä pupupensashippaa. Protu on yksi polku, jota pitkin voi kulkea ja kasvaa, mutta tänä syksynä taitan matkaani ensimmäistä kertaa myös opiskelijana. Samalla tavalla kuin omalle leirilleni lähtiessä minua jännitti, tuntuu opiskelijapolunkin aloittaminen jännittävältä. Entä mihin nämä polut vievät, minä en ainakaan malta odottaa että saisin otettua selvää!