Blogit
Ikkunoita.  

Loppupelipettymys, Marvel ja Avengers: Age of Ultron

12.5.2015 klo 11:27
Avengers_Age_of_Ultron

Vaikka en ole superfani, olen katsonut jokaisen Marvelin supersankarielokuvan. Ne ovat suosituimpia elokuvia nykykulttuurissamme, niihin suhtaudutaan hyvin intohimoisesti ja ne varmasti tulevat määrittämään yhden nuorten elokuvakävijoiden sukupolven, aivan kuten esimerkiksi Star Wars aikoinaan. On myös muistettava, että aikaisemmin suurin osa sarjakuvaelokuvista oli vähintäänkin laadultaan vaihtelevia, mutta Marvelin vaikutuksen myötä nykyään suurin osa on tasaisesti laadukkaita, päteviä kokonaisuuksia.

Kaikesta tästä huolimatta, olen ollut säännöllisesti pettynyt niihin, etenkin kun tarinat saavuttavat viimeisen kolmanneksensa. Yritin keksiä termin kuvaamaan katsomiskokemuksiani näiden kanssa. Päädyin sanaan loppupelipettymys.

Etenkin ensimmäisen Avengersin (2012) jälkeen, Marvel-elokuvat ovat halunneet osoittaa olevansa jotain muuta kuin vain supersankarielokuvia, ja ovat leikitelleet muista genreistä tutuilla aineksilla, korkeilla panoksilla ja useammin kuin kerran vihjanneet lähtökohdillaan todellisen, hyvän draaman syntyyn. Tony Stark joka kärsii post-traumaattisesta stressihäiriöstä? Hulk joka raivopäissään uhkaa viattomien sivullisten henkeä? Kapteeni Amerikka joka ei pysty enää luottamaan siihen, että taistelee hyvän asian puolesta? No, mikäs siinä, kuulostaa mielenkiintoiselta.

Sitten kerrotaan ja näytetään, kuinka peli on muuttunut ja ”shit is real”. Kunnes joka kerta viimeisen näytöksen aikana palataan vanhoihin turvallisiin ratkaisuihin, ja kaikki draama mitä oltiin kehittämässä hylätään ja vedetään vessasta alas. Tony Stark kärsii stressihäiriöstään, kunnes päättää olla enää kärsimättä ja lentää pelastamaan presidentin. Maailmantuhoa janoava peruspahis päihitetään, kenellekään ei käy mitään, kaikki jatkuu ennallaan ja kuolleiksi otaksutut nousevat haudoistaan. Kirjaimellisesti, sillä vaikka muistini on hatara, pystyn suorilta käsin nimeämään ainakin kuusi hahmoa, jotka ”kuolivat” aikaisemmissa elokuvissa, vain paljastuakseen elossaoleviksi.

Joku voisi sanoa, että minulla on ollut vain väärät odotukset elokuvateatteriin astuessani, ja syy on vain minun. Mutta minulla ei ole ollut valmiina suuria odotuksia, vaan joka kerralla kyseiset elokuvat ovat tietoisesti rakentaneet minulle ne. Elokuvat kehittävät kunnon tarinaa, lupaavat suuria merkittäviä muutoksia, jopa luovat tilanteita jossa hyvä tarina voisi syntyä, vain jättääkseen sen synnyttämättä.

Eikä se johdu siitäkään että nämä elokuvat olisivat huonosti kirjoitettuja. Päinvastoin, kaikesta huomaa, että ammattikirjoittajat ovat olleet asialla. Nämä eivät ole niitä elokuvia, joissa pyöritellään silmiä kliseille, huonolle dialogille tai itsestäänselville käänteille, ainakaan suurimmaksi osaksi. Jokaisesta hyvästä vitsistä ja toimivasta kohtauksesta huomaa, että pätevät kirjoittajat ja ohjaajat on palkattu, mutta minusta tuntuu, että jossain vaiheessa tuottaja on vain vetänyt hihnasta ja sanonut että noin pitkälle emme voi mennä, lapsille ei saa jäädä paha mieli ja meidänhän on tehtävä vielä useampi jatko-osa. Vahvaan ohjaukseen studion osalta viittaa myös muutamien aikaisempien ohjaajien erottamiset.

Oli syy mikä tahansa, pahin esimerkki loppupelipettymyksestä on Captain America: Winter Soldier (spoilereita), joka ensimmäisessä puoliskossaan luo tarkoituksellisesti maailmaa, jossa on harmaan sävyjä ja vaaran tuntua. Kuin todellinen agenttielokuva. Sehän on amerikkalainen elokuva, joka vihjailee, että tiedustelujärjestö ei ehkä ajakaan niin hyvää asiaa kuin väittää ja hyvästä voi olla monta tulkintaa.
Kunnes paljastetaan tämän johtuvan vain siitä, että uusnatsit on soluttautuneet tähän hyvään amerikkalaiseen CIA-vastineeseen, ja kaikki moraalisesti arveluttavat teot ovatkin itseasiassa näiden soluttautuneiden huijareiden ja terroristien tekoja, ei niiden aitojen hyvien tyyppien. Tässä mustavalkoisessa maailmassa ei olekaan harmaata, on vain mustaa, joka teeskenteli olevansa valkoista. Uusi Avengers vielä lakaisee viimeisetkin epäilykset maton alle ja kaikki käytännössä unohdetaan. Hyvät olivatkin hyviä. Tämä kaikki olisi ihan ok, jos vain puolen elokuvan ajan ei olisi vahvasti vihjailtu täysin päinvastaista. Loppupelipettymys.

Avengers: Age of Ultron sortuu taas samaan, mutta kenties hieman lievemmin, sillä teeskentely ei ole niin räikeää, vaikka useasti vihjataankin johonkin jännittävämpään kuin mitä oikeasti lopulta tarjotaan. Marvel-elokuvien katsomiskokemuksesta on tullut turhauttava minulle. Poika joka huutaa sutta uudestaan ja uudestaan. Tilanteita luodaan, mutta niitä ei viedä loppuun. Lupauksia draamasta annetaan, muttei lunasteta.

Tässä mielessä Christopher Nolanin Dark Knight -trilogia on edelleen parasta mitä supersankarielokuvat ovat tarjonneet, sillä useimmiten kun ne lupasivat, ne myös lunastivat. Kun panokset olivat korkealla, ne panokset laukaistiin, ja tunteellisia tilanteita ei pelätty. Niissä säilyi jännitys muullakin kuin spektaakkelin tasolla.

Uskokaa tai älkää, tästä piti tulla positiivinen arvostelu. Puoliväliin asti olin sitä mieltä että tämähän on paras supersankarielokuva sitten Iron Manin (2008). Mutta toisaalta samaa mieltä olin Winter Soldieristakin ja tässä sitä taas ollaan. Luultavasti tulen tuleviakin Marvel-elokuvia katsomaan, mutta sitä ennen minun pitäisi onnistua kyynistymään.

Jutun kommentointiaika on päättynyt

2 kommenttia juttuun “Loppupelipettymys, Marvel ja Avengers: Age of Ultron”

  1. Jesse Örö kirjoitti:

    Moi!

    Jos ei ole nähnyt yhtäkään nykybuumin Marvel-leffaa, ja haluis nähdä yhden saadakseen jonkinlaisen kuvan kyseisestä ilmiöstä, mikä kannattais kattoa?

    1. J. V. Lehtonen kirjoitti:

      Terve!

      Marvel-leffojahan on 11 kappaletta, joten valinnanvaraa on. Ehkä sanoisin, että Avengers (2012) antaa parhaimman yleiskuvan koko hommasta.