Blogit
Ikkunoita.  

Aika elokuvissa ja Boyhood

17.11.2014 klo 08:40
Boyhood_film

Richard Linklaterista on kuoriutunut varsin mielenkiintoinen elokuvaohjaaja, ennen kaikkea kolmen elokuvan tähden.

Vuonna 1995 Linklater ohjasi Before Sunrisen, joka oli melko perinteinen rakkaustarina kahdesta ihmisestä, jotka kohtaavat hetken ajaksi, rakastuvat ja kun eron aika koittaa, lupaavat tavata taas tulevaisuudessa.
Mutta vuoden 2004 jatko-osa Before Sunset oli se, joka nosti Before-trilogian potentiaaliinsa, äärimmäisen mielenkiintoisilla lähtökohdillaan. Se sijoittui 9 vuotta edellisen elokuvan jälkeen, niin todellisuudessa kuin tarinallisestikin. Hahmot olivat vanhentuneet 9 vuotta, kuten olivat katsojatkin. Me kaikki olimme muuttuneet ja kohtasimme hahmot saman ajan kuluttua kuin hahmotkin kohtasivat toisensa. Noin puolentoistatunnin elokuva myös tapahtui näennäisesti reaaliajassa, eli ilman suuria hyppyjä ajassa. Elokuvan aika oli laitettu myötäilemään todellisuuden aikaa.

Sama tapahtui uudestaan vuonna 2013, kun kolmas osa Before Midnight ilmestyi, sijoittuen taas 9 vuotta myöhäisempään ajankohtaan. Minusta todella mielenkiintoinen perusta jatko-osille, kun näemme pieniä tilannekuvia hahmojen elämästä aina vuosikymmenen välein.

Ja nyt on ilmestynyt Linklaterilta kolmas elokuva, joka tuntuu tutkivan aikaa. Boyhoodia kuvattiin 12 vuoden ajan, joten lapsihahmojen kasvu on todellista, ei maskeerauksen tai tehosteiden aikaansaannosta. Kolmessa tunnissa näemme 12 vuoden kuluvan, ja Linklater on fiksusti kuvannut paljon tekniikkaa ja politiikkaa, jotta ajankulku kävisi selkeämmäksi. Innovatiivisen ajankuvauksensa takia Boyhood on katsomisen arvoinen.
Boyhood edustaa myös elokuvaa, jota en suoraan sanottua täysin ymmärrä, “life-draamaa” eli elokuvaa jossa ei ole suurta tarinankaarta tai tarkkaa teemaa, vaan kokonaisuus on lievästi sanottuna löyhä, elämän muotoa myötäillen. Kohtauksia tapahtuu sekä silmiemme edessä että rivien välissä, mutta suurempaa merkitystä yksittäisellä kohtauksella ei välttämättä ole suhteessa muihin tai kokonaisuuteen, monet ovat vain olemassa elämää ja ihmisiä kuvaamassa. Se mitä kohtauksia elokuvassa on, tai ei ole, se mistä elokuva alkaa tai mihin se loppuu, kaikki ovat varsin teennäisiä päätöksiä, joita tarina itse tai sen tarpeet eivät ole sanelleet.

Mutta kysymys on ennen kaikkea makuasioista. Joitakin elokuvan vapaampi muoto miellyttää. Ja kieltämättä elokuva on silti hyvin tehty, kolme tuntia kuluu nopeasti ja varsin kattavasta ja hajanaisesta materiaalista (jota kuitenkin kuvattiin vuosikymmenen ajan) on silti saatu luotua kohtuullisen ehyt kokonaisuus. Ja on hienoa nähdä lapsen kasvavan silmiesi edessä, ja tietää sen olevan totta. Dokumentteja samankaltaisista lähtökohdista on kyllä tehty, mutta ymmärtääkseni tämä on ensimmäinen on fiktioelokuva.

Toinen, vanhempi elokuvasarja, joka tuli katsoessa mieleen oli Francois Truffautin Antoine Doinel-elokuvat. Truffaut ohjasi vuosien 1959-1979 aikana viisi elokuvaa, joissa kaikissa sama näyttelijä, Jean-Pierre Léaud, näytteli samaa pääroolia, viisitoistavuotiaasta aina 35-vuotiaaksi, vanheten samaa tahtia hahmon kanssa, aivan kuten Boyhoodissakin.

Sarjan nimihenkilö, Antoine Doinel, oli suurimmaksi osaksi ohjaajansa Truffautin alterego, elokuvan tarinan perustuessa monelta osin hänen omaan elämäänsä. Toden rajat hämärtyivät ja Antoine, Jean-Pierre ja Francois olivat kaikki sulautumassa samaksi hahmoksi.

Fiktion ja toden raja voikin olla varsin häilyvä taiteessa. Siksi onkin aina mielenkiintoista törmätä elokuvaan, joka on muitakin valmiimpi sekoittamaan pakkaa, ja kokeilemaan missä vaiheessa fiktio muuttuu todeksi.