Blogit
Ikkunoita.  

Tohtori Manhattan, jumaluus ja Lucy

6.10.2014 klo 08:37
Lucy_(2014_film)_poster

Lempihahmoni vuoden 2009 sarjakuvafilmatisoinnissa Watchmen on tohtori Manhattan. Mies joka vahingossa saa jumalan voimat, mutta joka alkaa etääntyä ihmiskunnasta ja etenkin omasta ihmisyydestään. Manhattan on antanut pessimistisen, mutta minusta varsin realistisen kuvan mitä tapahtuisi jos ihmisestä tulisi jumala. Manhattan vetäytyykin elokuvassa muualle aurinkokuntaan asustamaan, pois ihmisten avunpyynnöistä ja syytöksistä.

Lucy kertoo samanlaisen, mutta positiivisemman tarinan. Elokuvan nimihenkilö saa huumeen kautta suuremman osan aivoistaan käyttöönsä ja siten yli-inhimilliset voimat. Lucy tietää kuolevansa pian, hänen koko kehonsa ollessa varsinaisen myllerryksen kohteena, josta ei solutkaan selviä, ja ennen kuolemaansa hän haluaa jakaa tietonsa muulle ihmiskunnalle ja kostaa korealaisgangstereille, jotka hänelle huumeen pakolla antoivat, tosin salakuljetettavaksi, ei käytettäväksi. 

Lucy aloittaa matkansa B-luokan tarinana, jossa ei ole oikein mitään järkeä, logiikan saa heittää ulos ikkunasta ja mitä tahansa saattaa tapahtua. Mutta jossain vaiheessa, elokuvan siirtyessä korkeampiin sfääreihin, alkaa antamaan anteeksi juonen outoudet ja pystyy nauttimaan kevyestä filosofoinnista. Kaikki eivät varmasti pysty antamaan anteeksi virheitä ja nauttimaan, mutta itse onneksi pystyin. 

Kuin tohtori Manhattan aikoinaan, alkaa Lucykin kadottamaan kosketustaan inhimilliseen elämään. Rakkaus on ankkuri, jolla Lucy yrittää itse pitäytyä maailmassamme tarpeeksi kauan, ja hän pitääkin mukanaan ranskalaista poliisia Pierreä, joka ei itse ymmärrä rooliaan, koska Lucy ei suojelua poliisilta tarvitse. Lucy itse sen sanoo: Pierre toimii “muistutuksena”, kuin valokuvan omaisena mementona. Pierren ja Lucyn välille ei synny suurta romanssia sinänsä, vaikka joitain tunteita lienee pinnan alla, ja se on ihan hyvä veto ja auttaa elokuvaa keskittymään vahvuuksiinsa. 

Mutta onko inhimillisyyden kadottaminen välttämätöntä? 

Supermies on minusta kiehtovimpia supersankareita, paljon mielenkiintoisempi kuin Batman tai vastaavat. Supermies on täydellinen, lähes kuolematon. Mutta hänelläkin on heikkoutensa, mutta se ei ole kryptoniitti. Se on inhimillisyys. Supermiehen on toimittava esikuvana koko muulle maailmalle. Hän on muille täydellinen, joten hänen on käyttäydyttävä täydellisesti. Hänelle ei suoda inhimillisiä virheitä, mielialan vaihdoksia, masennusta, laiskotteluhetkiä, yleistä vittuuntumista. Hän on saanut kasvatuksensa ihmisten parissa ja kokee itsensä ihmiseksi, mutta hänelle ei enää suoda ihmisenä oloa ja sen suomia helpotuksia ja virheiden anteeksiantoa. Hänellä ei ole enää lupaa olla ihminen ollessaan Supermies, vaan hän on jotain lähes käsittämättömän suurta, ja hänellä on valtava, täydellisyyden imagon taakka kannettavanaan. Entä mitä tapahtuu sinä päivänä, kun inhimilliset tunteet ottavat vallan? 

Toinen hieno tarina löytyy Martin Scorcesen The Passion of the Christista, jokaa kuvaa Jeesuksenkin pohjimmiltaan ihmisenä, jolla on inhimillisiä tarpeita ja haaveita. Henkilönä joka ei kenties halua olla messias, esikuva ja kuolla ristillä, vaan mielummin perustaisi perheen Maria Magdalenan kanssa, ja eläisi pitkään, puutavaraa rakennellen. 

Kuinka voi olla ihminen, jos muut ihmiset eivät suo sinulle ihmisyyden tarjoaa helpotusta? Roolin ylläpitäminen on suurin taakka. Kuinka voi olla ihminen, jos ei voi voimiensa takia samaistua muihin ihmisiin? Ja jos esimerkiksi pystyisit elämään miljoona miljoonaa vuotta, mitä yksi ihminen merkitsisi sinulle, tai edes miljardi ihmistä? Ei mitään. 

Lucy päättää ankkuroida inhmillisyytensä Pierreen ja vanhoihin rakkauden tunteisiin, jota tämä hänessä herätti, että olisi jotain yhteistä muiden kanssa, ennen vääjäämätöntä loppua. Ei huonoin ratkaisu.