Locke on pieni tarina pienestä miehestä. Nimikin on lyhyt ja ytimekäs; Päähenkilön nimi on Ivan Locke, joten elokuvan nimi on, vain luonnollisesti, Locke. Locke on pieni elokuva monella tapaa, ja itse olen pienuuden ystävä.

Elokuva sijoittuu lähes kokonaan yhden auton sisätiloihin. Vain ikkunoista näkyy ympäröivä moottoritie. Henkilöitä on varsinaisesti vain yksi, nimihenkilö, jota Tom Hardy esittää. Ivan Locke on matkalla jonnekin, jostain syystä. Hän soittaa puheluita ajomatkansa aikana, yrittäen saada elämäänsä järjestykseen.

Muistan, kun ensi kertaa kuulin Lockesta. Tarinan lähtökohdat, ja ennen kaikkea mysteeri, olivat kiehtovia. Ja muistan, kuinka odotukseni ja katsomani elokuva eivät kohdanneet. Se ei tarkoita, että odotukseni olisivat olleet liian korkealla tai että elokuva olisi ollut mitenkään huono. Päinvastoin, Locke on varsin hyvä leffa ja hyvä minimalismin edustajana. Mutta elokuva ei yksinkertaisesti vain ollut sitä mitä minun oli annettu odottaa.

Katsoin elokuvan trailerin jälkikäteen ja huomasin, että sitä markkinoitiin jonain mitä se ei ollut. Mysteeri oli vahvasti korostettu, samoin Locken persoonallisuuden arveluttavimmat piirteet. Johonkin pimeään, kriminaaliin vihjattiin. Mitä Locke oli mennyt tekemään?

Mutta Locke on jopa omaa markkinointiaan pienempi elokuva. Mitään suurta mysteeriä ei ole, se paljastetaan varsin varhain. Locke ei ole merkittävä mies, vaan varsin tavallinen. Vaatii kykyä tehdä elokuva moisista lähtökohdista, mutta niin vain on tehty ja onnistuttu.

Locke on ennen kaikkea esitys siitä mitä kaikkea vähällä saa aikaan. Elokuvan olisi hyvin voinut tehdä melkein kuka tahansa, budjettinsa puolesta. Paljon vähemmällä sitä ei olisi voitu tehdä. Tarina ja näyttelijätyö kantavat. Se on hienoa nykyaikana, jona vahvasti effektoidut, toimintapainotteiset maailmanpelastustarinat dominoivat. Se on siksi varsin lohdullinen tarina jokaiselle aloittavalle elokuvantekijälle: vähällä voi saada paljon aikaan. On vain tiedettävä tasan tarkkaan mitä haluaa kertoa ja miten se on kerrottava.

Mutta pienen tarina etu onkin se, että se fokusoi. Sen on tiedettävä tarkkaan, mitä se haluaa kertoa ja asetettava kaikki tiet johtamaan siihen. Näin, voisi argumentoida, kerrotaan parempia, joskin yksinkertaisia, tarinoita.

Yksinkertaisuudessa on voimaa. Yksi viiva tyhjällä kanveesilla kertoo erilaisen tarinan kuin tuhat viivaa, joista yksi on muita paksumpi. Pelkistäminen saattaa kannattaa. Toki kaikkia tarinoita ei ole luotu yksinkertaisiksi. Taru sormusten herrasta ei olisi koskaan voinut olla yhteen lokaation sijoittuva ihmisen tarina, eikä se tee siitä huonompaa, onhan se jopa yhden kokonaisen elokuvia nähneen sukupolven määrittänyt elokuva.

Monet uskonnolliset ihmiset meditoivat tyhjentämällä mielensä, kunnes jäljellä on vain oma itse ja hetki. Tai ei edes omaa itseä, koska siitäkin poistetaan kaikki ylimääräinen, arjen esteet ja haasteet pois hämäämästä. Silloin huomaa mitä todella on ja mitä todella tuntee sisimmässään. Urheilijat keskittyvät suoritukseensa niin vahvasti, että kadottavat kaiken muun, monesti heistä tulee vain pieni osa suurempaa kokonaisuutta, esimerkiksi joukkuetta, kokonaisen yksilön sijaan. Yksilö, jolla on historia, haluja, taakkoja, suhteita, lakkaa olemasta pystyäkseen parempaan.

Ehkä yksinkertaisuus kannattaa kun tavoitteita on vain yksi ja se on selkeä. Se saattaa tehdä kantajastaan tylsemmän ja valikoidumman, mutta myös keskittyneesti voimakkaamman. Yksinkertaisuus on fanaattisempaa; joko olet minun puolellani tai minua vastaan.

Äärimmäinen yksinkertaisuus antaa myös paljon tilaa tulkinnalle, jolloin herää kysymys, kertooko se yhtä tarinaa, useampaa, vai kertooko se tarinaa ollenkaan, mutta sellainen yksinkertaisuus on lähempänä nollaa kuin ykköstä.

Kysymys siis herää, miksi Lockea markkinoitiin suurempana elokuvana kuin mitä se todellisuudessa on. Taloudellinen pelko, olisi arvaukseni. Pelko, että pieni ja tavallinen ei ole tarpeeksi. Pienillä lähtökohdilla tehdyt elokuvat voivat ottaa suurempia riskejä, kun niihin on panostettu rahallisesti vähemmän, mutta kenties riski oli silti liian suuri. Yksinkertainen ei voi piiloutua. Pieni on kuitenkin aina vain pientä.

Paitsi silloin kun se on jotain suurempaa. Yksi ainoa viiva tyhjällä kanveesilla ei ole vain viiva; se on kaikki.