Historia tuntuu toistuvan Edge of Tomorrow’ssa: Verdunissa taistellaan voitokkaasti, yhdistyneet liittoutuneet aloittavat operaatio Downfallin ja amerikkalaiset nousevat maihin Ranskaan ajaakseen takaisin Keski-Euroopassa asustavat viholliset. Tosin nyt kyseinen vihollinen on meteoriitin mukana tullut vieras alien-rotu, mutta viittaukset maailmansotiin ovat tuskin vahinkoja.

Edge of Tomorrow (perustuen japanilaiseen novelliin “All You Need Is Kill”) on tarina William Cagesta, joka maihinnousun alkaessa ajautuu aikalooppiin ja joutuu kokemaan taistelun ja kuoleman uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Cage löytää kuuluisan sotilaan Rita Vrataskin, jolle sama outo ilmiö tapahtui aikaisemmin sodassa. Cagen aikaloopin suomia mahdollisuuksia hyödyntäen, kaksikko aikoo voittaa voittamattoman vihollisen. 

Ajan manipulointi on yksi elokuvien (ja muidenkin formaattien) tunnetuimpia konventioita. Mutta aikalooppi on paljon harvinaisempi tarinoissa kuin esimerkiksi ajassa matkustaminen, ja sen takia serkkujaan paljon mielenkiintoisempi. Aika ei olekaan meri tai joki, vaan vanha jumittava LP-levy.

Mutta jonkin markkinavoiman takia moisen ajan manipuloinnin kaikkia vaikutuksia ei taaskaan oteta huomioon. Juoniaukot ovat asia erikseen, niiltä ei vain voi välttyä genren leffoissa, mutta psykologisten vaikutusten ylihyppiminen on kovin surullista hukkaanheittoa.

Cagen kumppani Vrataski mainitsee kokeneen looppinsa yli 300 kertaa. Tarina ei kerro, kuinka monta kertaa Cage kokee omansa, valistunut arvaus lienee jossain muutaman sadan ja tuhannen rajamailla. Sanotaan argumentin vuoksi 365 kertaa, jolloin vuosi Cagen elämästä olisi kulunut saman päivän uudelleenkokemiseen.

Ei ole vaikeaa kuvitella, kuinka mielenterveyttä rapauttava vaikutus toistolla olisi, etenkin kun jokainen päivä päättyy traumaattiseen ja kivuliaaseen kuolemaan. Ymmärtääkseni yksi masennuksen tunnusmerkkejä on tunne, ettei omilla teoilla ole vaikutusta, vaan on ikään kuin oman kohtalonsa vanki. Eikö Cagen tulisi olla vapiseva ihmisraunio? Mielisairas tai ainakin nihilisti?

Kaikki muistot edellisen vuoden ajalta ovat vain variaatioita samasta. Vuoden ajan tekee kaikkensa, mutta lopputulos on aina sama, loputon toisto ja kuolema. Vuoden jokaisena päivänä näkee toverien ja rakkaiden kuolevan, joka päivä pelastustasi tarvitsemassa. Vuoden ajan kulkee läpi samojen vanhojen tilanteiden. Joka päivä jo tutut ihmiset kohtelevat sinua kuin tuntematonta ja joudut kertomaan kaiken uudestaan, tutustumaan ja ansaitsemaan luottamuksen uudestaan. Mikään ei muutu.

Olisin kaivannut aiheen perinpohjaisempaa tunnustusta. Toki elokuvassa tulee lyhyt kohtaus, jossa Cage ei jaksa enää välittää, mutta kovin kevyesti massiivinen psykologinen taakka otetaan. Paikoitellen asia sivuutetaan huumorilla, joka tekee elokuvan tarinan sävystä vähintäänkin heittelehtivän.

Mielenkiintoisesti eräässä kohtauksessa näkökulma siirtyy Vrataskin omaan, jolloin katsojakaan ei tiedosta, onko Cage kenties kokenut tilanteen aikaisemmin. Miten kohdella jotakuta, joka on saattanut kuulla kaiken sanottavasi jo monta kertaa? Luottaisitko ihmiseen, joka teeskentelisi jokaisen kerran olevan kuin uusi? Jäänkin odottamaan elokuvaa, joka ei kerro aikamatkaajasta, vaan hänen kumppanistaan. Aikamatkustuselokuvat ovat (pakostakin) kovin yksilökeskeisiä näkökulmassaan.

Kaiken kaikkiaan, Edge of Tomorrow on mielenkiintoinen elokuva, joka kuten edellisen viikon X-Men: Days of Future Past, hukkaa paljon tarinallista painoaa luodakseen mieluisan ja toiminnallisen katsomiskokemuksen. Siltikin on hauskaa nähdä Tom Cruise alussa pelkurimaisena Cagena, vaikka kaverista elokuvan kuluessa kuoriutuukin se tavanomainen toimintajamppa. Emily Bluntin vahvahko naishahmo Vrataski tukee tarinaa hyvin, vaikka romantiikka on taas kovin tungetun oloista.

Paras aikalooppi elokuva on edelleen Groundhog Day, joka tiesi, toisin kuin Edge of Tomorrow, ettei looppia kannata edes yrittää selittää. Ei siinä selityksessä kuitenkaan mitään järkeä olisi.