Tiedon viettelemä

Kulttuuri  
15.8.2014 klo 19:00

Hän makaa nurmikolla kädet puuskassa päänsä alla, matkaltaan poimittu heinänkorsi suussaan. Hänen katseensa vaeltaa kirkkaan sokaisevalta taivaalta oikealle ja vasemmalle, ruohonjuuritasolla näet kuoriaisten kipuavan varrelta toiselle. Hän sulkee silmät ja hengittää tuoretta ilmaa, joka saa muistamaan miten nousit pyöräsi selkään, ajoit ympäri elämän ja päädyit tänne.

Sinä päivänä sanoin tahdon rakkaudelleni. Niin kovin arvokkaana kävelin ulos tuosta vaaleasta kivirakennuksesta, metallisia kukkia sylissäni, kaunis ystävä käsipuolessani. Hymyilin ja huokaisin helpotuksesta. Pahin oli takana päin ja saatoin juosta naurun siivittämänä salamavalojen välähdellessä ympärilläni ukonilman lailla. Rakastan ukonilmaa. Vapaus ja mahdollisuudet, puiden värit ja metsä; ne kaikki odottivat minua vastaanottavaisena. Tasapainoa menneisyyteen ja tulevaisuuteen nähden, kirjojen kaipuu ja läsnäolo. Tiedon tulva pyyhkäisi minut mukanaan jonnekin kauas, niin että vaivoin sain otteen mukana ajelehtivasta kirjahyllystä, joka oli täynnään toinen toistaan mielenkiintoisempia opuksia niin kvanttimekaniikasta kuin sanojen taivuttelusta. Tahdoin sen omakseni niin kuin kuu ja aurinko saavat toisensa. Tahdon sinut, tieto.

Aamu-unen hämärässä rakkaus potkaisee sinut ulos sängystään. Havahdut viimeistään julmaan nauruun ja yrität kivuta takaisin sen linnakkeeseen. Ennen teetä se tuntuu mahdottomalta, mutta pian on aika yrittää uudestaan. Jokainen päivä on uusi ja havahdut jatkuvasti tiedon kauneuteen ja vastustamattomaan tapaan lumota hyväillen kaikkia aistejasi. Kosketus, vaikka helläkin, saa sinut haluamaan lisää paikoissa joissa et ikinä kuvitellut sitä tekeväsi. Niin, silloin kun sitä vähiten odotat. Viimeistään päivällisaikaan olet jo täydessä terässä tyydyttääksesi janosi tietoon, oli se sitten luovaa ja omintakeista tai tarkoin vaalittua vuosikertatietoa. Vaikean rakastettavan tavoin se kuitenkin harvoin vastaa odotuksiasi ja pyörittää päätäsi tavalla, joka saa sinut epäilemään kaikkea aiemmin tietämääsi.

Yritin hymyillä ja nousta ylös. Vaikuttavat voimat: painovoima, pinnan tukivoima ja lepokitka. Suljen silmäni ja hengitän sisään avaruutta. Se oli koskettavan suuri ja täynnä mahdollisuuksia, kenties liikaa yksin läpikäytäväksi. Miten voisitkaan saada kaiken, ja tietää enemmän kuin on tarpeen tietää yksinkertaisen mutta täydellisen elämän saavuttamiseksi? Loppujen lopuksi kaikki olisi turhaa, vai olisiko? Niin sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutten ollut varma sen merkityksestä. Luulit, että varminta olisi yrittää ja tuhota matkallaan kirja toisensa jälkeen, kuin kyltymätön riemu elämän arvoitusten löytämisestä ohjailisi minua. Luulit, että nurmikolta noustuani pilvet väistyisivät ikuisesti.

Nurmikentän takana ei ollut mitään. Hän kulki täynnä odotusta, kuohuen ja vastaanottaen, taluttaen pyöräänsä, jonka kiiltävät vanteet säkenöivät auringon loisteessa. Vai oliko se kuu, en ollut aivan varma. Jos se olisi, pukisin mieleni sinisiin vaatteisiin ja kulkisin alasti talloen heinänkorsia auringonnousuun. Siellä odottaisi sarastus, uuden alku, nova initium. Metsän laidalla hän katsoi taakseen kohti pian koittavaa sarastusta ja katse osui nurmikkoon, jolla hän hetki sitten oli maannut. Ruoho nousisi hiljalleen takaisin pystyasentoon, katkenneet korret hajoaisivat ja kuoriaiset, ne olivat jo unohtaneet, että kävit täällä. Kuin et olisi koskaan maannutkaan siinä levollisena sukeltaen päässäsi sinne, missä kaikki näennäisen puhtaat ajatukset ja kauniit kuvat viettävät rajatonta aikaansa.